Ilahduin kovasti, vaikka olinkin tiennyt odottaa kutsua. Minulle perheoikeuden historian tutkijana olisi erittäin hauskaa ja hyödyllistä kokea isyyden tunnustamismenettely 2000-luvulla kirjoitettuani aviottomien vauvojen äiteihin kohdistuvasta kontrollista ja rangaistuksista uskonpuhdistusajalla. Joutuisinko nyt paikallisen kirkon ovensuuhun piiskattavaksi tai kaupungintalon edustalle häpeäpaaluun, ellen kykenisi osoittamaan lapselleni isää, joka joutuisi häneen nähden elatusvelvolliseksi?
Kokemus oli minulle myös uusi ja jännittävä, sillä ensimmäisen lapseni synnytin avioliiton turvasatamassa. Tällöin häneen päti jo antiikin Roomassa omaksuttu ja kirkon Pohjolaan lanseeraama isyysolettama. Sen mukaan avioliitto osoittaa lapsen isän (pater est quem nuptiae demonstrant). Esikoiseni kohdalla olettama oikeasti vastasi todellisuutta, vaikka historia on täynnä tapauksia, jossa aviomies ei mitenkään voinut olla lapsen siittäjä esimerkiksi pitkän poissaolon tai ulkomaan komennuksen vuoksi.
Avioliiton ulkopuolisen lapsen kohdalla ei tällaista olettamaa tietenkään ole. Lapselle voidaan silti vahvistaa oikeudellinen isä, joka saattaa myös olla hänen biologinen isänsä – ja useimmissa tapauksissa varmasti onkin. Lastenvalvojan luokse kutsutaan siis ennen kaikkea lapsen äiti, joka roomalaisesta oikeudesta omaksutun periaatteen mukaisesti (mater semper certa est), on varmuudella tiedossa. Tätä kaunista antiikista pohjautuvaa periaatetta on tosin nykytekniikka horjuttanut, sillä lapsihan on saattanut saada alkunsa luovuttajan munasolusta. Siksi esimerkiksi Saksan oikeudessa on muutettu äitiyden määritelmää 1990-luvulla niin, että lapsen äidiksi katsotaan lähtökohtaisesti lain mukaan hänet synnyttänyt nainen.
Toisaalta, nykyään on perus- ja ihmisoikeusvastaisena kyseenalaistettu myös yllä mainittu avioliittoon perustuva isyysolettama, koska sen perusteella lapsen äiti on voinut torpata lapsen biologisen isän pyrkimykset vahvistaa lapsi omakseen. Tällaisia tapauksia on julkisuudessa myös esiintynyt, mikä on kenties johtamassa lähiaikoina jopa isyyslain muutokseen. Jos muutos menee läpi, ei lapsen äiti enää voisi estää miestä, joka pitää itseään lapsen isänä, tutkituttamasta isyyttään DNA-testillä.
Ajat ovat muuttuneet, sillä vuosisata sitten isät pikemminkin pakoilivat elatusvelvollisuuttaan vannoen vääriä valoja käräjillä kuin taistelivat vuosia oikeudesta saada tunnustaa avioliiton ulkopuolella syntyneet pienokaisensa. Perintöoikeutta isänsä jälkeenhän ei aviottomilla lapsilla välttämättä ollut ennen kuin vasta 1970-luvulta lähtien, mutta lapsenruokkoa eli -elatusta saatettiin saada käräjien kautta tai vapaamuotoisesti. 1900-luvun alun juristimuistelmista on luettavissa herkullisia tuokiokuvia nuorten lakimiesten seuraamista käräjistä. Ymmärrettävistä syistä skandaalinkäryiset aviottomien lasten elatuskiistat saivat niissä paljon tilaa. Todistajia marssitettiin käräjille kertomaan, kenellä oli sutinaa peiton alla Maria Antintyttären kanssa tai kenen nähtiin iltasella hiippailevan Anna Laurintyttären aittaan. Monimiesjutut, eli tapaukset joissa lapsen äidillä oli monia eri seksikumppaneita lapsen siittämisen aikaan, olivat erityisen mehukkaita.
Toisaalta aviottomien lasten äidit kuvattiin toisinaan alaluokkaisiksi pyrkyreiksi, jotka pyrkivät vamppaamaan varakkaampia miehiä heiltä tai heidän perheiltään rahaa pumpatakseen. Esimerkiksi Kauko Kennäsin (varatuomari Eino Nyyssölän, 1877–1937, salanimi) kirjoittamassa kirjassa Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua (Otava, 1924) kuvataan, kuinka kevytkenkäinen Lempi-piika [!] sälytti äpäränsä toisen rakastajansa, vapaaherra Eric Sonnenhielmin äidin niskoille valehtelemalla aatelismiestä lapsen isäksi. ”Raskas oli asia vapaaherrattarelle, mutta täytyihän hänen ottaa pikku, viaton lapsiparka hoitoonsa. Eihän sillä voinut olla pahoja taipumuksiakaan, kun äiti oli maalta ja turmeltumaton!”
Itse en ole maalta, mutta silti lähdin suurin odotuksin ja iloisin mielin viattomasti uinuvan pikku au-lapseni ja sen isän kanssa kotikaupunkini lapsenvalvojan vastaanotolle. Lastenvalvoja, miellyttävä ja rauhallinen nainen, toivotti meidät kädestä pitäen tervetulleeksi ja selitti perusteellisesti niin isyyden vahvistamiseen kuin lapsen huoltajuuteen liittyvät asiat. Maistraatissa tapahtuvaan isyyden vahvistamiseen edellytettiin tunnustamislausuman lisäksi perustelulehden täyttämistä. Se tehtiin oikeusministeriön ilmeisesti vuonna 1976 vahvistamalle lomakkeelle, jossa kaikuivat vielä vanhojen hyvien aikojen lapsenruokkokiistojen sävelet. Niinpä siinä kysyttiin mm. olivatko vanhemmat kihloissa, milloin vanhemmat olivat aloittaneet keskinäisen sukupuolisen kanssakäymisensä ja milloin sekä missä vanhemmat olivat harjoittaneet seksiä erityisesti siittämisajankohtana.
Lastenvalvoja kuitenkin säästi meidät näiltä intiimeiltä uteluilta. Sen sijaan saimme kertoa esimerkiksi, milloin olimme tutustuneet toisiimme, milloin aloittaneet seurustelun ja milloin lapsen isä oli saanut kuulla raskaudesta. Monimiehisyystiedustelukin esitettiin – suureksi hilpeydekseni. Lastenvalvoja sen sijaan oli asiallinen ja lapsen isä enimmäkseen vaivautunut.
Vauvanhoitotuokio keskeytti välillä keskustelun. Tunnustamisen kohde, pikku imeväinen, esitti oman kantansa asioihin kovaäänisesti. Itse asiassa mielestäni olikin erikoista, että lapsen ei tarvinnut olla läsnä tilaisuudessa, vaan siihen oli kutsuttu vain äiti ja mahdollinen isäkandidaatti henkilötodistuksineen. Näin ei siis suljeta pois ilmeisen selviä tapauksia, jossa lapsi on fyysisesti niin silmin havaittavan erilainen kuin vanhempansa, ettei ole todennäköistä, että tunnustaja on biologinen isä. Toisaalta äidin vastustus estää vielä nykyään isyyden selvittämisen, jolloin lapsen oikeus biologiseen isäänsä ei toteudu.
Lastenvalvojan mukaan toimituksella pyritään takaamaan lapsen oikeus saada tietää juurensa ja sukulaisuussuhteensa. Omasta mielestäni menettely on yhä osin jäänne entisajan agraariyhteiskunnasta, jossa lapselle pyrittiin vahvistamaan elättäjä, jottei kunnan köyhäinhoito kuormittuisi alaluokkaisista naikkosäideistä ja heidän äpärälaumoistaan.
2000-luvun lapselle ei turvata oikeutta biologiseen isään ennen kuin sen selvittämisestä DNA-testillä heti synnytyssairaalassa tulee rutiininomaista kaikkien syntyvien vauvojen kohdalla. Tällöin saattaa kuitenkin paljastua tilanteita, että henkilö, joka pitää itseään lapsen isänä, ei todellisuudessa olekaan lapsen biologinen isä. Missä määrin olisi lapsen edun mukaista turvata perheiden stabiliteetti tyytymällä sosiaaliseen isyyteen? Vai olisiko sittenkin enemmän lapsen edun mukaista selvittää totuus lapsen biologisesta isästä, vaikka se saattaisikin joissain tapauksissa johtaa perheen rikkoutumiseen? Kumpaan isään – biologiseen vai sosiaaliseen – lapsella pitäisi olla oikeus? Näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia.
Poistuimme kaupungin virastosta keväiseen auringonpaisteeseen. Kaikki oli ennallaan, mutta kaikki oli muuttunut pikkuvauvani osalta. Hänelle oli syntynyt oikeudellinen sukulaisuussuhde – ja tätä myötä myös perintöoikeus – biologiseen isäänsä ja tämän sukulaisiin. Hän oli myös oikeutettu elatukseen isältään ja mahdolliseen perhe-eläkkeeseen. Vauvan isä – nyt siis myös juridinen isä – meni töihin. Itse lähdin kotia kohti ja ostin matkalla munkkeja. Oli syytä juhlia vanhempieni kanssa sitä, että pikku äpärälle oli nyt vahvistettu isä ja siten toinenkin elättäjä.
Mia Korpiola
Linkkejä (viitattu 17.3.2014):
Isän taistelu pienokaisestaan voi muuttaa isyyslakia.Isyyslain muutos.
