1980-luvun isyystutkijoita – modernin isyystutkimuksen ensimmäistä polvea – motivoi kysymys “entä isät?”, totesi Perhetutkimuksen päivillä vastikään puhunut brittiläinen isyystutkimuksen uranuurtaja professori Margaret O’Brien. Kun perhetutkimuksen valtavirta näytti tuolloin keskittyneen yksinomaan äiteihin, tuntui olennaiselta kiinnittää huomiota myös isiin.
Kun kysyin O’Brienilta, mikä hänen mielestään tämän päivän isyystutkimusta motivoi, hän vastasi kutakuinkin, että vanhemmuuden tasaamisen hidas edistyminen ja vanhemmuuden tasa-arvon puute. Tätä käsitteli myös perhetutkimuspäivien toinen isyysteemaa tarkastellut pääpuhuja, tutkijatohtori Petteri Eerola. Hän määritteli puheenvuorossaan nuorten isien uudeksi valtavirraksi ”kunnollisen isyyden”.
Eerolan haastattelemat alle kolmikymppiset isät painottivat perhekeskeisyyttä sekä isän osallistumista lapsen hoivaan ja kotitöihin. Tästä uuden kunnollisuuden normin rakentamisesta huolimatta viimekätinen vastuu ja arkipäiväinen päätöksenteko, niin sanottu metatyö jäi näiden miesten perheissä kuitenkin lapsen äidille. Miesten puheissa hoivaaminen ja läsnäolo saivat tilaa ja pelkkä leiväntuojan rooli nähtiin riittämättömänä. Miehet kuitenkin kuvasivat luontaisena sellaista työnjakoa, jossa isä on päävastuussa vauvaperheen elättämisestä. Nuoret isät siis ottavat osaa arjen askareisiin ja näkevät sen myös tehtävänään, mutta perhearjen koordinoinnissa isien rooli on edelleen avustava ja toissijainenkin.
Eerola kiinnitti huomiota siihen, että vaikka ajankäyttötilastoissa näkyy lisäys isien lastenhoitotyöhön käyttämässä ajassa, näkyvät tilastoissa myös isien pitkät työpäivät ansiotyössä. Lisäksi ajankäyttötilastot eivät juurikaan tavoita metatyön jakautumista perheissä. (Ylen epätieteellisestä kyselystä löytyy kuitenkin osviittaa aiheesta.) Kiinnostava tieto oli, että Kelan vuoden 2014 tilastojen mukaan 1980-luvulta lähtien hitaassa nousussa ollut isien käyttämien perhevapaiden määrä olisi kääntynyt laskuun. Eerola arveli myös, että perhekäsitysten konservatiivistuminen 2000-luvulla hidastaa ja estää vanhemmuuden jakamista.
Isyyden ”liian hidas” muutos kohti vanhemmuuden vastuiden ja tehtävien tosiasiallista tasajakoa on puhuttanut isyystutkimuksen ja perhepolitiikan toimijoita 1990-luvulta lähtien. Monia ratkaisuehdotuksia on esitetty. Usein avaimena muutokseen on nähty asennevaikuttaminen ja perhevapaajärjestelmien muuttaminen siten, että isät pääsisivät arjen hoivaan kiinni heti alusta lähtien ja mielellään myös itsenäisesti ilman äidin läsnäoloa. Eerola ehdotti puheenvuorossaan jaetun vanhemmuuden lähtökohtaisuuden vahvistamista perhepalveluissa. Sitä tulisi tarjota esimerkiksi neuvolassa asioiville perheille samanlaisena suosituksena kuin imetystä. Lisäksi Eerola suositteli, että perhevapaajärjestelmää pitäisi edelleen kehittää isän osuutta kasvattamalla ja panostaa työelämän asenteisiin, jotta isien perhevapaiden käyttö mahdollistuisi.
Nämä ovat kaikki mielestäni kannatettavia tavoitteita ja mahdollisia osaratkaisuja. Olen myös sitä mieltä, että miesten oma aktivoituminen vanhemmuuden tasa-arvon kysymyksissä olisi ensiarvoisen tärkeää. Nyt aktivismi kohdistuu ennen kaikkea huoltajuuskiistatilanteisiin, mutta niihinkin voisi löytyä ratkaisuja siitä, että isyys olisi äitiyden kanssa samalla viivalla alusta alkaen.
Viime aikoina olen miettinyt entistä enemmän myös äitiysideaalien merkitystä isyyden muutokselle. Varhaiset isyyttä koskeneet tutkimukset 1950–1960-luvulla tehtiin kyselytutkimuksina, joissa vastaajana oli perheen äiti. Myöhempi isyystutkimus piti tätä osoituksena perheajattelun äitikeskeisyydestä, joka tuli murtaa, jotta tasa-arvoiselle vanhemmuudelle tulisi tilaa. Tämän perintönä isyyttä ja äitiyttä tutkitaan nykyään omina, erillisinä traditioinaan, jotka risteävät vain harvoin. Perhetutkimuspäivien esitelmiä kuunnellessa tuli kuitenkin tunne, että ehkä olisi aika tuoda äidit takaisin isyystutkimukseen.
Isyystutkimuksessa äideistä on käytetty ilmausta ”isyyden portinvartijat”. Tällä tarkoitetaan, että yksittäisten heterosuhteiden tasolla äiti viime kädessä päättää, millaisen roolin isä saa. Ajattelussa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin se uhriuttaa isät äitien määrittelyvallan alle. Toiseksi se on todella epäreilu äitejä kohtaan, sillä se liioittelee äitien toimijuutta.
Äidit nimittäin toteuttavat äitiyttään laajempien rakenteiden puitteissa. 2000-luvulla äitiyden ideaalit ovat kiristyneet olennaisesti. Kiintymysvanhemmuus on popularisoitunut valtavirran vanhemmuusihanteisiin. Sen opit ammentavat sellaisista vahvoista argumenteista, kuten lapsen etu ja ihmisen luontainen, lajityypillinen toiminta. Vaikka kiintymyssuhdeajattelu ulotettiin koskemaan isyyttä jo 1980-luvulla, teoria tuntuu edelleen koskevan ennen kaikkea äitien ja vauvojen suhdetta. Kiintymysvanhemmuuden vakavasti ottavan äidin elämä keskittyy lapsen hoivaamiseen ja laittaa äidin omat yksilölliset tarpeet syrjään vähintään lapsen kolmen ensimmäisen elinvuoden ajaksi.
Lisäksi äitiys on kaikilla tasoilla intensifioitunut: minkä tahansa valinnan äiti vanhemmuudessaan tekeekin, sen pitäisi perustua tietoon ja asioiden selvittämiseen. Äitiydestä on tullut yhä enemmän (keskiluokan) projekti, merkityksellinen elämäntapa sinällään, samalla kun äitiyttä koskeva ajattelu on uudelleen tai edelleen fundamentalisoitunut. Samaan aikaan sellaiset poliittiset muutokset, kuten subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen, työntävät äitejä kotiin. Vaatimukset äitien kunnollisuudesta ja ”aidosta” läsnäolosta ovat läsnä myös äitien omissa puheissa.
Millä tavalla vanhemmuuden jakaminen heteroparin välillä näissä olosuhteissa mahdollistuu? Onko tällaisessa ilmapiirissä ok, että äiti antaa puolivuotiaan vauvan isän hoidettavaksi ja palaa töihin? Ja mietitäänpä metatyötä, joka äitien mielestä on edelleen heidän kontollaan: kun yleisesti oletetaan äidin olevan vastuussa siitä, onko lapsella kurahousut päiväkodissa mukana, montako reikää lapsen suusta hammastarkastuksessa löytyy tai osaako lapsi hiekkalaatikolla olla ottamatta lelua toisen lapsen kädestä, joutuu äiti myös vastaanottamaan ammattilaisten ja toisten äitien kommentit näistä asioista. Samaan ilmiöön liittyy isien ohi puhuminen neuvolavastaanotoilla tai se, että tilanteen sattuessa koulusta soitetaan ensimmäiseksi lapsen äidille. On vaikea luopua ensisijaisen ja vastuullisemman vanhemman asemasta, jos koko ympäristö työntää äitiä siihen. Toissijaisina, vastuusta vapaina vanhempina isillä on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet esiintyä ”rentoina” vanhempia, jotka eivät turhasta ”nipota”.
Äidit pitäisikin tuoda takaisin isyystutkimukseen siten, että kartoitettaisiin arkisia, rakenteellisia ja kulttuurisia esteitä vanhemmuuden jakamiselle ja isyyden muutokselle äitien näkökulmasta. Isälle voi tehdä tilaa myös kysymällä ”entä äidit?”
Ilana Aalto
Kirjallisuus
- Ilana Aalto: Isyyden aika. Historia, sukupuoli ja valta 1990-luvun isyyskeskusteluissa. Nykykulttuuri, Jyväskylä 2012.
