Isyyden korkea veisu?


Pieni palleroinen poika leikkii isänsä kanssa hiekassa kesäauringon valossa. Lapsi väsyy, haluaa isänsä kantamana kotiin, ojentaa käsivartensa. Isä hurmioituu, kun viattoman ja luottavaisen lapsen kätöset kietoutuvat hänen kaulaansa. Palvova isä näkee piirteitään ja perimäänsä lapsessa, poikansa kauneudessa ja älyssä. Mies oli jo aikaisemmin kärsinyt sanomattomia tuskia, ettei ollut paikalla näkemässä pojan opettelevan nousemaan seisomaan, mutta tänä loistavana kesäpäivän hetkenä aika pysähtyi. Oli vain aurinko, isä ja poika – yhdessä.

Lomanviettoa rannalla kesällä 2013? Nykyaikaisen isyyden jaettua arkea?

Kyseessä ei ole mikään moderni isäkuvaus, vaan vuonna 1921 kirjoitettu julkaisemattomaksi jäänyt käsikirjoitus, jolle sen kirjoittaja oli antanut nimeksi ”Myrskyisen elämän rakas lapsi: Pikku Pojuni kunniaksi sieluni suuressa hädässä” (julkaistu 2012 nimellä Kahden vaimon mies).

Kirjassa isä, kirjailija Ilmari Kianto (1874–1970), sävelsi isyydelle ylistyslaulua – ja isyydestä samalla apologiaa omalle, aikanaan poikkeuksellisen monimutkaiselle elämäntilanteelleen. Hän oli jättänyt vuoden 1917 alussa vaimonsa kahdentoista avioliittovuoden ja seitsemän syntyneen lapsen jälkeen rakastuttuaan lastensa uuteen kotiopettajattareen. Tämä keski-iän kriisi mullisti Kiannon elämän. Seuraavat vuodet hän riutui kahden perheen ja kahden naisen loukussa viettäen aikaa milloin yhden, milloin toisen luona, milloin ei kummankaan. Molemmat ”vaimot” olivat samaan aikaan raskainakin. Uudesta suhteesta syntyi kolme lasta, avioliitosta vielä yksi. Nykyäänkin tästä revittäisiin lööppejä iltapäivälehdissä. Aikanaan se oli valtava skandaali.

Eräs kirjan johtavia ajatuksia on taistelu yhteiskunnan kaksinaismoraalia vastaan. Kianto paheksuu säätyläismiehiä, jotka harrastivat salasuhteita ja yhden illan juttuja alaluokan naisten tai prostituoitujen kanssa. Hän julisti, ettei rakkaudessa ollut syntiä. Kahden rakastetun vaimon ja perheen pitäminen yhtä aikaa oli hänen mielestään rehellistä, eikä hän voinut ymmärtää, mikseivät hänen molemmat ”ylpeät” naisensa – eikä yhteiskunta – hyväksyneet tätä.

Miehen oikeus isyyteen ja lapsiinsa oli kirjan toinen johtava ajatus.  Kiannon ”isyys jo kauan oli itkenyt oikeuksiaan” (s. 30). Rakkaudet ja naiset tulivat ja menivät – Kiannon elämässä suorastaan kiihtyvässä määrin – mutta ”[i]syyden iloääni ei koskaan lakkaa kaikumasta” (s. 218). Hän kysyi muutenkin perheidensä ihmisoikeuksien perään välillä yllättävänkin modernisti: ”Onko Suomessa tai missään sivistyneessä valtiossa lakia, joka kieltää isää asumasta saman katon alla pienten lastensa kanssa, joita hän rakastaa? Onko sellaista lakia, joka erottaa äidin rakastamistaan pienistä lapsista, jotka tarvitsevat äidin hoitoa? (s. 217).”

On tietysti muistettava, että Suomessa oli tällöin huoruus eli aviorikos rangaistava teko vuoden 1889 rikoslain mukaan, ja ero aviolapsen ja aviottoman lapsen välillä oli jyrkkä.  Sisällissota ja sen jälkeinen oikeistosuuntaus eivät tilannetta juuri muuttaneet.

Aviottomien lasten perintöoikeuden saamista hidastivat asenteet, joiden mukaan ”riettaat onnenonkijat” pyrkisivät vain luikertelemaan rikkaiden miesten alle synnyttääkseen ”varakkaille taloille perillisiä”, jos äpärät saisivat perintöoikeuden isiensä jälkeen. Vielä vuonna 1961 lausuttiin tuomarikunnan taholta, ettei aviottomien lasten asemaa pitäisi yhdenmukaistaa aviolasten kanssa, koska heidän vanhempiensa väliset suhteet eivät ollut tarkoitettuja kestämään ”muutamaa hetkeä pidemmäksi”. Tätä tulisi lastenkin oikeuksien heijastaa. Vasta 1970-luvulla tilanne korjautui lainsäädännöllä, joskaan ei taannehtivasti. Suomessa oli vieläkin lukemattomia avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia, joilla ei Suomen lain mukaan ole perintöoikeutta.

Kiannon käsitys lasten kohtelusta yhtäläisesti riippumatta siitä, millainen on lasten vanhempien keskinäinen suhde, on sympaattinen ja aikanaan moderni. Nykypäivän naisen sympatia Kiannon kiirastulta kohtaan kuitenkin kuivuu hetkessä kasaan jo ennen kuin se on oikeastaan ehtinyt itää.

Monet Ilmari Kiannon aviolapsista (hänen A-sarjansa) eivät vaikuta koskaan hyväksyneen isänsä kahdesta muusta suhteesta syntyneitä aviottomia sisaruspuoliaan (B- ja C-sarja), ja entistä kotiopettajatarta pidettiin ”käärmeenä”, joka lopetti idyllisen lapsuuden onnen.

Ilmari Kianto oli käsityksiltään sukupuolirooleista aikansa tyypillinen melko traditionaalinen kasvatti. Vaimon tehtävä oli passata ja palvella miestään – silloin kuin tämä sattui olemaan kotona. Mies sai liehua maailmalla leipää tienaamassa ja itseään toteuttamassa, kun taas naisen piti tällä välin äitinä pysyä kotiliettä lämmittämässä ja lapsia liekuttamassa. Kianto pohti esimerkiksi kysymystä:
”kummanko äidin, kummanko naisen luo hän menisi jouluaatoksi? Molemmista äideistä uhosi kodin pyhyys, joka ei koskaan tunnu täydelliseltä, ellei perheenpää, Mies, oli läsnä. Onko mitään luonnollisempaa lumen ja pakkasen maassa kuin että pienet viattomat lapset edes jouluaattona saisivat iloita oman isänsä ympärillä koristellun joulukuusen juurella? Hänkö hennoisi sallia pienten sydämien vuotavan verta pohjoismaisena satuiltana? (s. 30)”

Kiannon kuvaamassa maailmassa isä oli riemulla odotettu vierailijahahmo, palkinto, äitien tai äitihahmojen kotona pyörittämän arjen piristeenä – ennen kuin hän taas lähti pois ansaitsemaan perheelle elantoa tai vain keräämään uusia nautittavia kokemuksia.

Ilmari Kianto ei myöskään vakuuta kaksinaismoraalin murtajana. Moniavioisuus oli rehellisyyden nimissä sallittu – mutta vain miehille. Kirjassa samanaikaisista ”vaimoistaan” mustasukkainen Kianto hullaantui kirjassaan osa-aikaprostituoituna toimivaan tarjoilijattareen, kirjoitteli tälle runoja ja halusi tämän matkustavan luokseen Helsinkiin. Hän himoitsi myös kirjassa muitakin naisia.

Monen naisen pitäminen samaan aikaan ei muodostanut Kiannolle ongelmaa todellisuudessakaan. Myöhemmin 1920-luvulta eteenpäin Kianto – vielä naimisissa, mutta erillään molemmista ”vaimoistaan” – palkkasi sarjassa toinen toistaan nuorempia ”sihteerejä” rakastajattarikseen. Toisenkin avioliittonsa aikana Kianto piti monia ”sihteeri”–rakastajattaria tehden erään heistä, itseään 53 vuotta nuoremman, raskaaksikin.

Ilmari Kianto kirjoitti koskettavastii vuonna 1921: ”Isä minä olen – en mitään muuta. Se on paljon se, se on kaikkea - - [T]uhansien tuntureiden  tuollakin puolen minä sinut näen, minun Lapseni (s. 218–219).”

Todellisuudessa Kianto ei kuitenkaan elänyt suurinta osaa elämästään isyyttään vaan omaa itseään ja libidoaan toteuttaen.  Ajatus isyydestä ja oikeudesta siihen oli ehkä kuitenkin myyttisempää ja lumoavampaa kuin omien lasten kanssa päivittäin jaettu arki.

 

Mia Korpiola

 

Kirjallisuutta:

  • Ilmari Kianto: Kahden vaimon mies: Kirjailija Ilmari Kiannon elämän draamaa 1917 – 1921. Kiannon Turjanlinna Oy, Suomussalmi, 2012.
  • Eero Marttinen: Ilmari Kianto: Korpikirjailijan elämä. Ajatus Kirjat, Helsinki, 2010.
  • Marja-Liisa Nevala:  Ilmari Kianto: Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja. SKS, Helsinki, 1986.
  • Noora Pohjola: Aviottoman lapsen perintöoikeudellisen aseman muutos ja taustat 1800-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Julkaisematon pro gradu -tutkielma, Oikeustieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto, 2008.
  • Mia Sinda: Aviottoman lapsen asema 1900-luvun Suomessa: Asennemuutoksen kautta oikeudelliseen yhdenvertaisuuteen. Julkaisematon pro gradu -tutkielma, Oikeustieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto, 2008.