Kansainvälisen rikosuhritutkimuksen mukaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa oli länsimaista 2000-luvun alussa teollistuneiden maiden keskiarvoa enemmän Australiassa, Kanadassa, Englannissa, USA:ssa – ja Suomessa. Suomessa tapahtui myös kuolemaan johtanutta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa toiseksi eniten teollistuneista maista. Naisten väkivaltaiset kuolemat olivat Suomessa yli kaksi kertaa yleisempiä kuin muissa Pohjoismaissa. Mikä ihme kulttuuriamme oikein vaivaa?! Miksi tasa-arvotilastoissa loistavan maamme naiset saavat selkäänsä tai tulevat miestensä tappamiksi niin usein?
Ongelma on tietenkin monitahoinen ja -mutkainen, eikä yhtä vastausta tai ratkaisua siihen löydy. Avioliitto- ja perhehistorioitsija pyrkii etsimään vastauksia näihin kysymyksiin menneisyydestämme. Perhe- tai parisuhdeväkivaltaa vastaavia käsitteitä ei perinteisessä suomalaisessa agraariyhteiskunnassa ollut – oli vain sallittua kurittamista ja sopimatonta pahoinpitelyä, joiden liukuvat rajat määriteltiin aina tapauskohtaisesti osapuolten maineen ja yhteisön mielipiteen mukaan.
Sallitun kurittamisen ja kielletyn pahoinpitelyn rajojen epäselvyys pohjasi patriarkaalisiin ihanteisiin sekä niitä heijastelleeseen lainsäädäntöön. Patriarkaalisen sukupuolihierarkian mukaan mies oli perheensä ja vaimonsa pää ja huoltaja ja sekä fyysisesti että henkisesti täydellisempi osapuoli. Hierarkiassa ylempi saattoi kurittaa alempaansa, ja tällainen ohjaaminen oli merkki myös rakkaudesta. Vuoteen 1734 saakka voimassa ollut keskiaikainen Kuningas Kristofferin maanlaki totesi, että vaimoa oli laillista kurittaa kohtuullisesti tämän rikkomuksen takia. Vaimon näkyvästä vahingoittamisesta vihan, juopumuksen tai toisten naisten takia tuli kuitenkin sakottaa kaksinkertaisesti. Ainakaan 1600-luvulla miehiä ei tämän pykälän perusteella juuri tuomittu.
Vuodesta 1734 vuoteen 1889 voimassa ollut laki ei sisältänyt enää sallitun kurittamisen määritelmää, mutta ei kategorisesti kieltänytkään väkivaltaa. 1800-luvun loppua kohden yhteiskunta muuttui vauhdilla ja virallisissa kannanotoissa alettiin kurittamiseenkin suhtautua kielteisesti. Vuoden 1889 rikoslaki kriminalisoi pahoinpitelyn ja on erinäisin muutoksin voimassa nykypäivänäkin: esimerkiksi raiskaus avioliitossa tuli rikokseksi vasta vuonna 1994 ja pahoinpitely virallisen syytteen alaiseksi vuonna 1995, tosin lainvoiman kyseinen säädös sai vasta vuonna 2004. Tätä ennen mies selvisi väkivallasta ilman rangaistusta, jos vaimo ei halunnut syytettä nostaa. 1900-luvun loppupuolen valtavasta yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta muutoksesta sekä sukupuolten tasa-arvon ja ihmisoikeuksien korostuksesta huolimatta Suomen valtio on siis reagoinut uskomattoman jähmeästi parisuhdeväkivallan kitkemiseen.
Entä ne vähemmän eksplisiittiset kulttuuriset syyt? Siinä missä vaimon hakkaamisen 1600-luvulla nähtiin johtuvan vaimon huonosta käytöksestä ja aviomiehen itsehillinnän puutteesta tai sivusuhteesta, liitetään parisuhdeväkivalta nykyisin erilaisiin mielenterveyden ja persoonan ongelmiin, kuten masennukseen ja sairaalloiseen omistushaluun. Toki biologiset ja aivokemialliset faktat näyttelevät väkivallan ilmenemisessä myös osaansa, samoin alkoholikulttuuri. Voiko näillä ulkoisesti kovin erilaiselta näyttävillä selitysmalleilla olla jokin yhteys?
Esimodernissa yhteiskunnassa eri elämänaloilla esiin tullut sukupuolten eriarvoisuus tai suoranainen misogynia oli täysin hyväksytty kulttuurinen diskurssi, jonka olemassaolo nykykulttuurissa yleensä sivuutetaan menneisyyden haamuna. Muilla elämänaloilla kuin perheessä tämä onkin jo onneksi suurelta osin todellisuutta. Kodin seinien sisäpuolella näyttää kuitenkin edelleen elävän jonkinlainen kieroutuneen isännänvallan asetelma, jossa miehellä on edelleen oikeus päättää ”omistamansa” naisen elämästä ja johon viranomaiset eivät niin mielellään korulauseista huolimatta puutu.
Kuinka näihin naisvihamielisiin asenteisiin voisi vielä tehokkaammin puuttua? Surullinen tosiasia on se, ettei yhteiskunta voi estää jokaista perhetragediaa tapahtumasta. Korkeintaan niitä voidaan ehkäistä esimerkiksi mielenterveys- ja sosiaalipalveluja kehittämällä, viranomaisia kouluttamalla ja ilmiöstä avoimesti keskustelemalla. Tulevaisuutta ajatellen muutoksen mahdollisuus kiteytyy perheisiin ja niiden tukemiseen. Perheestä ja kodista tekee erityisen tärkeitä ja herkkiä se, että ne ovat primäärisosialisaation paikkoja. Se sukupuolittuneen vallan kulttuuri, johon lapset kasvavat, elää vielä vuosikymmeniä. Muutos on siis hidas, mutta ennen kaikkea mahdollinen.
