Porvariston hillityn charmantteja avioeroja ruotsalaiseen tapaan - Hjalmar Söderbergin romaani Den allvarsamma leken (1912)

Kirjoittaja: Mia Korpiola
Kirjoittaja on oikeushistorian professori Turun yliopistossa.

Löysin Hjalmar Söderbergin (1869–1941) romaanin Den allvarsamma leken (1912) nähtyäni sen vuonna 2016 valmistuneen samannimisen filmatisoinnin. Teos kertoo kirjailijan omien kokemuksien pohjalta filosofian kandidaatti sekä sanomalehtimies Arvid Stjärnblomin ja taiteilijan tytär Lydia Stillen on–off-rakkaustarinasta vuodesta 1897 vuoteen 1912. Rakastavaiset eivät aikanaan avioituneet Stjärnblomin pienten tulojen vuoksi, mutta heidän keskinäinen vetovoimansa sai heidät palaamaan yhteen useaan otteeseen molempien eri tahoillaan solmimista järkiavioliitoista ja perheistä huolimatta.

Kirjassa esitetään nuorten kauniiden naisten ja vanhojen miesten väliset liitot kyynisessä valossa ja kasvualustana skandaaleille. Kirjassa 19-vuotias Lydia Stille antoi ensin rukkaset varakkaalle paroni Herman Freutigerille. Tämä 46-vuotias naistenmies oli ollut hänen isänsä ystävä. Sen sijaan Lydia suostui vaimoksi tätä vielä vanhemmalle ja kolme kertaa rikkaammalle miehelle. Tällöin 51-vuotias Markus Roslin oli maineikas ja nerokkaana pidetty kulttuurihistorioitsija–arkeologi. Silti kirjan mukaan oli epätodennäköistä, että tuleva vanha aviomies olisi voittanut neitokaisen todellisen rakkauden, vaan yhdeksässä kerrassa kymmenestä väite oli humpuukia (135).

Näin oli Lydiankin kohdalla. Hän itse myönsi myyneensä sielunsa miehelleen mammonasta ja ryhtyneensä ”rikkaan vanhan miehen köyhäksi edustusvaimoksi (lyxhustru)” (148–149). Ilmiö oli siis ajankohtainen jo yli vuosisata sitten. Trophy wife Lydia pääsi emännöimään maaseutukartanoa, matkusti pitkälle häämatkalle Keski-Eurooppaan, Ranskaan, Italiaan ja aina Egyptiin asti sekä sai monia arvokkaita koruja. Roslin ei kuitenkaan halunnut lapsia, vaan vahinkoraskauden saatua alkunsa hän alkoi vieroksua vaimoaan ja matkusti ulkomaille synnytyksen ajaksi. Lydia oli syvästi loukkaantunut ja epäili miehen motiiveja (157): ”Hän oli ostanut minut lailliseksi rakastajattarekseen. Raskaus ja lapsi eivät kuulunut hänen ohjelmaansa.” Lopulta avioero oli väistämätön pakottaen Lydian luopumaan tyttärestään.

Maria von Platenia (1879–1951), jonka kanssa Söderbergilla oli muutaman vuoden ajan suhde 1900-luvun alussa, pidetään vapaudenkaipuisen Lydia Stillen esikuvana.

Koska oma artikkelini Perheen jäljillä -projektin tulevassa kirjassa käsittelee 1900-luvun alun taistelua äitien oikeuksista lapsiinsa erotilanteissa, elokuvan ja kirjan aihe kiinnosti minua yleisemminkin.

https://sv.wikipedia.org/wiki/Den_allvarsamma_leken#/media/Fil:Maria_von_Platen.JPG

   

Avioerot yhtenä kirjan aiheena

Kirjoittajan osin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Den allvarsamma leken kuvaa usean pariskunnan kautta 1900-luvun alun tukholmalaissivistyneistön ja vauraan porvariston suhtautumista avioeroihin. Hjalmar Söderbergille itselleen aihe oli henkilökohtaisesti läheinen. Hän oli mennyt naimisiin vuonna 1899 Märta Abeniuksen kanssa. Heille syntyi kolme lasta vuosina 1899–1903, mutta avioliitto osoittautui onnettomaksi. Vaimolla oli terveysvaivoja, ja Söderberg oli uskoton. Vuodesta 1906 kirjailija asui enimmäkseen Tanskassa ja meni tanskalaisen rakastajattarensa kanssa naimisiin 1917 saatuaan vihdoin eron siinä vaiheessa mielisairaaksi julistetusta vaimostaan. Söderberg sai lapset eikä joutunut maksamaan ex-vaimolleen äyriäkään tukea tai elatusta.

Den allvarsamma leken -kirjan maailmassa avioerot olivat paitsi skandaalinkäryinen aihe myös paljon harvinaisempia kuin nyt. Esimerkiksi romaanissa Tukholmassa kohistiin kansainvälisestä häväistysjutusta, jonka aiheutti Saksin kruununprinsessa Louise (1870–1947). Louise karkasi yhdentoista vuoden avioliiton ja kuuden lapsen jälkeen lastensa ranskalaisen kotiopettajan kanssa raskaana Geneveen vuonna 1902. Avioero järjestettiin seuraavana vuonna. Kotimaiset avioeroskandaalit olivat yhtä kiinnostavia, ja niistä juoruiltiin salongissa oopperan väliajalla (135): ”Ympäriltään hän [Arvid] kuuli sorinaa ja puhetta: se ja se oli eroamassa vaimostaan ja menossa sen ja sen kanssa naimisiin… Kyllä, se oli käytännössä varmaa, olen saanut tiedon läheisimmältä taholta…”. Avioerot olivat kuitenkin tosiasia, jonka osapuolet saattoivat hoitaa likapyykkiään julkisesti pesemättä ja enemmän tai vähemmän tyylikkäästi.  

Kirjan kolme keskeistä hahmoa, Arvid ja hänen rakastettunsa Lydia sekä tuleva vaimonsa Dagmar Randel, olivat kaikki menettäneet äitinsä. Dagmarilla oli kuitenkin äitipuoli. Kirja mainitsee kyynisesti, kuinka (113) ”rouva Hilma Randel, johtaja Jakob Randelin toinen vaimo” oli ”joitain vuosia aikaisemmin ollut toisen niminen ja naimisissa toisen kanssa”. Lapsia ei ollut. Kun kuudenkymmenen kieppeillä oleva erittäin varakkaana pidetty Randel oli leskeytynyt, näyttävä ja kurvikas neljääkymppiä lähestyvä tumma Hilma oli ymmärtänyt tilaisuutensa tulleen. Kirjan mukaan hän oli kiireesti eronnut aviomiehestään ja hankkiutunut rouva Randeliksi. Nainen näytti selviytyneen erostaan ilman pysyvää sosiaalista stigmaa. Mutta kun Dagmar sai kirjelappusesta lopulta epäilyksen miehensä salasuhteesta Lydiaan, järkiavioliittoon ajautunut Arvid myönsi uskottomuutensa heti. Hän ilmoitti hartaasti toivovansa vaimonsa hakevan avioeroa hetimmiten luvaten helpottaa sitä mahdollisuuksiensa mukaan. Vaimolle ero oli kuitenkin kauhistus, ja hän kieltäytyi siitä ehdottomasti (240–241). Arvid, oman elämänsä ajopuu, jätti perheensä ja matkusti ulkomaille. Tähän kirja päättyy.

Porvarillisen seura- ja perhe-elämän kulissien taakse saattoi toisinaan kätkeytyä kiellettyjä intohimoja ja skandaaleja. Maalaus: Hanna Pauli, Vänner (n. 1900-1907). Nationalmuseum, Tukholma.

Sivistyneet avioeroneuvottelut Roslinien tapaan

Toisin kuin Arvid Lydia halusi selvyyden elämäänsä ja vapauden. Koska Markus Roslin oli hyvin tietoinen suuresta ikäerosta, hän ja Lydia olivat keskustelleet monia kertoja avioerosta asiallisesti ja rauhallisesti pitkinä talvi-iltoina maaseutukartanossa. Mutta kuten Lydia totesi Arvidille, keskustelujen lopputulema oli aina se, että hän jäi avioliittoonsa: ”[Markus] oli väittelyjen voittaja. Ja hän on pikku tyttäreni isä. Ja rahat ovat hänellä” (148, korostus alkuperäinen). Aviomies oli avioliiton aikana vaimonsa edusmies, joka hallitsi vapaasti tämänkin omaisuutta. Lydialla oli vain saamansa korut ja pienehkö summa rahaa isänperintönään, joten hän oli taloudellisesti miehensä armoilla.    

Lydialla oli ollut diskreetti syrjähyppy ennen Arvidia. Hänen tilanteensa muuttui lopulta vasta Lydian ja Arvidin rakkauden vihdoin saatua fyysisen täyttymyksensä kymmenen vuotta kesäromanssin jälkeen hotellivuoteessa Tukholman matkalla. Markus Roslin ja Lydia viettivät muutaman kireän päivän avioeroa pohtien. Mies epäili (161), että nuori vaimo ehkä kaipasi pääkaupungin vilkasta seuraelämää ja huvituksia eikä siksi viihtynyt maalla. Lydia vastasi, että tärkeämpää oli se, että hän ei rakastanut miestään ja että yhteiselämä tämän kanssa oli piinaa. Markus vastasi kyynisesti ettei ollut koskaan edellyttänyt Lydian rakkautta. Hän kuitenkin tarjosi tälle vapautta ja 5000 kruunua vuotuisena elatuksena, mutta hän halusi tämän viettävän kartanolla kolme kuukautta vuodessa: kaksi kesällä ja yksi joulunpyhien ympärillä. Lydia puolestaan toivoi 2000 kruunua vuodessa, mutta ilman ehtoja. 

Muutaman päivän kuluttua neuvottelut jatkuivat perhepäivällisen ja -illanvieton jälkeen. Markus oli lopulta ymmärtänyt vaimonsa olevan rakastunut toiseen ja arveli tämän luultavasti toivovan hänen kuolemaansa. Koska Markus välitti tästä niin paljon, hän myöntyi eroon ilman ehtoja, ja he sopivat sivistyneesti aamiaisen jälkeen eron yksityiskohdista (163–164). Markus oli nyt valmis antamaan Lydialle 5000 kruunun vuotuisen elatuksen ilman minkäänlaisia ehtoja. Lydia puolestaan piti summaa liiallisena: hän ei välittänyt ylellisyydestä ja halusi vain, mitä välttämättä tarvitsi elatuksekseen. Siihen riitti 2000 kruunua vuodessa. Markus piti summaa niin pienenä, että pahat kielet alkaisivat puhua, että Lydia oli rikkonut aviovelvollisuutensa ja siksi ”erotettu pilkkasummalla”. Lydiaa eivät puheet haitanneet: hän saisi tällä itselleen kaksion Tukholmasta ja sen kalusteet. Markus pyysi edes saada kustantaa kalusteet, mihin Lydia lopulta suostui.

Markus Roslin ehkä epäili vaimon olleen uskoton, mutta hän ei pyrkinyt selvittämään asiaa eikä vaatinut vaimoaan tilille. Toisin kuin Stjärnblomeilla Arvidin tunnustettua uskottomuutensa Roslineilla asiat hoidettiin hillitysti ilman dramaattisia kohtauksia, raastavia riitoja tai emotionaalista kiristystä.  

Avioeron junailu ja erolasten asema

Varakkaissa piireissä voitiin tarvittaessa järjestää avioerot pikaisestikin. Vuoden 1734 laki ei tuntenut sopueroja, vaan naimiskaari (NK) tunnusti ainoastaan huoruuden tai omavaltaisen hylkäämisen. Vaikka pari lainmuutosta 1800-luvulla oli laajentanut eroperusteita ja nopeuttanut menettelyä, lakia kierrettiin yleisesti omavaltaisen hylkäämisen fiktion kautta. (NK 13:1–2, 13:4)

Vuoden 1734 laki määritteli puolisoiden aseman avioliiton aikana ja säänteli avioliiton päättämistä.

Hyvätuloiset ruotsalaiset matkustivat Kööpenhaminaan teeskennellen omavaltaisesti hylkäävänsä puolisonsa, ja hylätty puoliso sai tällä perusteella sillä välin pikaeron Ruotsissa. Esimerkiksi voimistelunopettaja ja ruotsalaisen lääkintävoimistelun uranuurtaja Gabriel Brantingin (1799–1881) 21 vuotta nuorempi aatelinen vaimo Emerentia (Emma) (1821–1880, o.s. af Georgii) rakastui naimisissa olevaan saksalaiseen viulistiin 30-vuotisen avioliiton jälkeen. Emma sai pikaisen avioeron matkustamalla Kööpenhaminaan vuonna 1869, mutta 9-vuotias poika Hjalmar jäi isälleen. Silti muutaman vuoden kuluttua Emma erosi uudesta miehestään – Kööpenhaminan matka oli taas tarpeen – ja vuonna 1873 Brantingit menivät uudelleen keskenään naimisiin. Hjalmar Branting (1860–1925), josta sittemmin tuli Ruotsin pääministeri, avioitui vuorostaan itse entisen luokkatoverinsa sisaren Anna Jäderinin (1855–1950), eronneen kahden lapsen äidin kanssa 1884. Kirjassa Lydia ja Markus Roslin hoitivat myös eronsa sivilisoituneesti tällä jo vuosikymmeniä menestyksekkäässä käytössä olleella tavalla. Lydia matkusti ystävättären kanssa Kööpenhaminaan riemuiten siitä, että viimeistään kahden viikon kuluttua hän saisi vapautensa (164). Suomessakin pikaeroja hoidettiin Torniossa 1900-luvun alkupuolella, kuten Sami Mahkonen on osoittanut.

Mutta entä lapset? Vuoden 1734 lain perintökaaren (PK 22:1–2) mukaan isä oli yksin lastensa holhooja, ja äiti sai tämän aseman vasta leskeydyttyään. Aviomiehellä oli siis suuri valta lastensa asioissa. Erotilanteissa naimiskaari (NK 13:3) lähti siitä, että vanhemmat saivat sopia lapsista. Tuomioistuin ratkaisi riitatilanteissa asian huomioiden ennen kaikkea syyllisyyden eroon. Lasten iälläkin saattoi olla väliä. Jos sopua ei löytynyt, eroon syytön sai lähtökohtaisesti lapset, jos hän oli siihen kykenevä. Kun Arvid pohti eroa, hän ajatteli jättää omat, silloin kaksi- ja kolmevuotiaat tyttärensä Anna Marian ja Astridin äitinsä Dagmarin hoitoon. Eron jälkeen nämä kasvaisivat joko isättä tai saisivat pian uuden isän. (159)

Vuoden 1734 lain mukaan eroavilla puolisoilla oli lähtökohtaisesti oikeus vapaasti sopia lapsista avioeron yhteydessä, mutta riitaisissa eroissa syytön puoliso oli vahvoilla.

 

Lydian tapauksessa Markus Roslin asetti sopuisan avioeron ehdoksi sen, että pariskunnan lähes yhdeksänvuotias tytär jäisi hänen kasvatettavakseen ja hänen luokseen asumaan. Markus kuitenkin ”itsestään selvänä” asiana vakuutti (163–164), että Lydia olisi ”aina rakas ja tervetullut vieras” (kärkommen gäst), jos hän haluaisi toisinaan tulla vierailemaan vanhassa kodissaan tapaamassa tytärtään. Pari vuotta eronsa jälkeen Lydia viettikin muutaman viikon joulun ja uuden vuoden tienoilla vanhassa kodissaan entisen miehensä ja tyttärensä kanssa. Samanlainen, joskin hieman lyhempi jouluvisiitti toistui seuraavana vuonna (235, 237).

Myöhemmin Lydia sai Marianne-tyttärensä parin viikon visiitille luokseen Tukholmaan (244). Eron jälkeiset lemmensuhteensa Arvidin sekä parin muun rakastajan kanssa Lydia hoiti hienotunteisesti. Hän halusi suojella mainettaan niin tyttärensä kuin jalomielisesti häntä kohdelleen ex-miehensä vuoksi, ja huoli tyttären hyvästä nimestä sekä niin muodoin tulevaisuudesta vain kasvoi tämän varttuessa.

Lopuksi

Den allvarsamma leken antaa meille kiinnostavan tirkistysreiän 1900-luvun alun vauraan porvariston rakoilevien avioliittokulissien taakse. Järkiavioliittojen maailmassa tunteet sekoittivat pakkaa. Rakkaus alkoi ja loppui. Avioerot olivat valitettava tosiasia ja aiheuttivat välillä skandaaleja. Avioliittokriisit voitiin kuitenkin hoitaa hillitysti ja arvokkaasti, kuten Markus Roslin ja Lydia Stille tekivät. Kirja kuvaakin kiinnostavasti elatusapuneuvotteluita, kuinka pika-avioero järjestettiin, ja kuinka Lydia tapasi tytärtään Mariannea eron jälkeen.

Tyttärestä luopuminen oli hinta, jonka Lydia Stille maksoi erostaan. Sivistyneen ystävälliset suhteet ex-mieheen takasivat kuitenkin läheisten välien säilymisen. Lydia oli aina tervetullut tapaamaan Mariannea – toisin kuin elokuvassa. Pitkät yhteiset oleskelut tyttären kanssa joko entisessä kodissa ja myöhemmin Tukholmassa mahdollistivat, ettei vapaus maksanut hänen äitiyttään. Lydia Stille ei aiheuttanut julkisia skandaaleja, eikä hänestä siksi tullut onnetonta seurapiirien ulkopuolelleen sulkemaa ja junan alle hypännyttä avionrikkojaa kuten Anna Kareninasta. Porvaristo säilyttikin hillityn charminsa tämän romaanin loppuun asti.

Kirjallisuutta

Hjalmar Söderberg, Den allvarsamma leken [1912]. LiberFörlag, Stockholm, 1977.

Lars Ilshammar, Sveriges statsministrar under 100 år. Hjalmar Branting. Albert Bonniers Förlag, Tukholma, 2010.

Vuoden 1734 laki.