Kirjoittaja: Mia Korpiola
Kirjoittaja on oikeushistorian professori Turun yliopistossa.
Löysin Hjalmar Söderbergin (1869–1941) romaanin Den allvarsamma leken (1912) nähtyäni sen
vuonna 2016 valmistuneen samannimisen filmatisoinnin. Teos kertoo kirjailijan
omien kokemuksien pohjalta filosofian kandidaatti sekä sanomalehtimies Arvid
Stjärnblomin ja taiteilijan tytär Lydia Stillen on–off-rakkaustarinasta
vuodesta 1897 vuoteen 1912. Rakastavaiset eivät aikanaan avioituneet Stjärnblomin
pienten tulojen vuoksi, mutta heidän keskinäinen vetovoimansa sai heidät
palaamaan yhteen useaan otteeseen molempien eri tahoillaan solmimista
järkiavioliitoista ja perheistä huolimatta.
Kirjassa esitetään nuorten kauniiden naisten ja vanhojen
miesten väliset liitot kyynisessä valossa ja kasvualustana skandaaleille. Kirjassa
19-vuotias Lydia Stille antoi ensin rukkaset varakkaalle paroni Herman
Freutigerille. Tämä 46-vuotias naistenmies oli ollut hänen isänsä ystävä. Sen
sijaan Lydia suostui vaimoksi tätä vielä vanhemmalle ja kolme kertaa rikkaammalle
miehelle. Tällöin 51-vuotias Markus Roslin oli maineikas ja nerokkaana pidetty
kulttuurihistorioitsija–arkeologi. Silti kirjan mukaan oli epätodennäköistä,
että tuleva vanha aviomies olisi voittanut neitokaisen todellisen rakkauden,
vaan yhdeksässä kerrassa kymmenestä väite oli humpuukia (135).
Näin oli Lydiankin kohdalla. Hän itse myönsi myyneensä
sielunsa miehelleen mammonasta ja ryhtyneensä ”rikkaan vanhan miehen köyhäksi
edustusvaimoksi (lyxhustru)” (148–149).
Ilmiö oli siis ajankohtainen jo yli vuosisata sitten. Trophy wife Lydia pääsi emännöimään maaseutukartanoa, matkusti
pitkälle häämatkalle Keski-Eurooppaan, Ranskaan, Italiaan ja aina Egyptiin asti
sekä sai monia arvokkaita koruja. Roslin ei kuitenkaan halunnut lapsia, vaan
vahinkoraskauden saatua alkunsa hän alkoi vieroksua vaimoaan ja matkusti
ulkomaille synnytyksen ajaksi. Lydia oli syvästi loukkaantunut ja epäili miehen
motiiveja (157): ”Hän oli ostanut minut lailliseksi rakastajattarekseen.
Raskaus ja lapsi eivät kuulunut hänen ohjelmaansa.” Lopulta avioero oli
väistämätön pakottaen Lydian luopumaan tyttärestään.
 |
Maria von Platenia (1879–1951), jonka kanssa
Söderbergilla oli muutaman vuoden ajan suhde 1900-luvun alussa, pidetään
vapaudenkaipuisen Lydia Stillen esikuvana.
Koska oma artikkelini Perheen
jäljillä -projektin tulevassa kirjassa käsittelee 1900-luvun alun taistelua
äitien oikeuksista lapsiinsa erotilanteissa, elokuvan ja kirjan aihe kiinnosti
minua yleisemminkin.
|
Avioerot
yhtenä kirjan aiheena
Kirjoittajan osin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Den allvarsamma leken kuvaa usean
pariskunnan kautta 1900-luvun alun tukholmalaissivistyneistön ja vauraan
porvariston suhtautumista avioeroihin. Hjalmar Söderbergille itselleen aihe oli
henkilökohtaisesti läheinen. Hän oli mennyt naimisiin vuonna 1899 Märta
Abeniuksen kanssa. Heille syntyi kolme lasta vuosina 1899–1903, mutta
avioliitto osoittautui onnettomaksi. Vaimolla oli terveysvaivoja, ja Söderberg
oli uskoton. Vuodesta 1906 kirjailija asui enimmäkseen Tanskassa ja meni
tanskalaisen rakastajattarensa kanssa naimisiin 1917 saatuaan vihdoin eron siinä
vaiheessa mielisairaaksi julistetusta vaimostaan. Söderberg sai lapset eikä
joutunut maksamaan ex-vaimolleen äyriäkään tukea tai elatusta.
Den
allvarsamma leken -kirjan maailmassa
avioerot olivat paitsi skandaalinkäryinen aihe myös paljon harvinaisempia kuin
nyt. Esimerkiksi romaanissa Tukholmassa kohistiin kansainvälisestä
häväistysjutusta, jonka aiheutti Saksin kruununprinsessa Louise (1870–1947). Louise
karkasi yhdentoista vuoden avioliiton ja kuuden lapsen jälkeen lastensa
ranskalaisen kotiopettajan kanssa raskaana Geneveen vuonna 1902. Avioero
järjestettiin seuraavana vuonna. Kotimaiset avioeroskandaalit olivat yhtä kiinnostavia,
ja niistä juoruiltiin salongissa oopperan väliajalla (135): ”Ympäriltään hän
[Arvid] kuuli sorinaa ja puhetta: se ja se oli eroamassa vaimostaan ja menossa
sen ja sen kanssa naimisiin… Kyllä, se oli käytännössä varmaa, olen saanut
tiedon läheisimmältä taholta…”. Avioerot olivat kuitenkin tosiasia, jonka
osapuolet saattoivat hoitaa likapyykkiään julkisesti pesemättä ja enemmän tai
vähemmän tyylikkäästi.
Kirjan kolme keskeistä hahmoa, Arvid ja hänen
rakastettunsa Lydia sekä tuleva vaimonsa Dagmar Randel, olivat kaikki menettäneet
äitinsä. Dagmarilla oli kuitenkin äitipuoli. Kirja mainitsee kyynisesti, kuinka
(113) ”rouva Hilma Randel, johtaja Jakob Randelin toinen vaimo” oli ”joitain
vuosia aikaisemmin ollut toisen niminen ja naimisissa toisen kanssa”. Lapsia ei
ollut. Kun kuudenkymmenen kieppeillä oleva erittäin varakkaana pidetty Randel
oli leskeytynyt, näyttävä ja kurvikas neljääkymppiä lähestyvä tumma Hilma oli
ymmärtänyt tilaisuutensa tulleen. Kirjan mukaan hän oli kiireesti eronnut
aviomiehestään ja hankkiutunut rouva Randeliksi. Nainen näytti selviytyneen
erostaan ilman pysyvää sosiaalista stigmaa. Mutta kun Dagmar sai
kirjelappusesta lopulta epäilyksen miehensä salasuhteesta Lydiaan, järkiavioliittoon
ajautunut Arvid myönsi uskottomuutensa heti. Hän ilmoitti hartaasti toivovansa
vaimonsa hakevan avioeroa hetimmiten luvaten helpottaa sitä mahdollisuuksiensa
mukaan. Vaimolle ero oli kuitenkin kauhistus, ja hän kieltäytyi siitä
ehdottomasti (240–241). Arvid, oman elämänsä ajopuu, jätti perheensä ja
matkusti ulkomaille. Tähän kirja päättyy.
 |
|
Porvarillisen seura- ja perhe-elämän kulissien taakse saattoi
toisinaan kätkeytyä kiellettyjä intohimoja ja skandaaleja. Maalaus: Hanna
Pauli, Vänner (n. 1900-1907).
Nationalmuseum, Tukholma.
Sivistyneet
avioeroneuvottelut Roslinien tapaan
Toisin kuin Arvid Lydia halusi selvyyden elämäänsä ja
vapauden. Koska Markus Roslin oli hyvin tietoinen suuresta ikäerosta, hän ja
Lydia olivat keskustelleet monia kertoja avioerosta asiallisesti ja
rauhallisesti pitkinä talvi-iltoina maaseutukartanossa. Mutta kuten Lydia
totesi Arvidille, keskustelujen lopputulema oli aina se, että hän jäi
avioliittoonsa: ”[Markus] oli väittelyjen voittaja. Ja hän on pikku tyttäreni
isä. Ja rahat ovat hänellä” (148,
korostus alkuperäinen). Aviomies oli avioliiton aikana vaimonsa edusmies, joka
hallitsi vapaasti tämänkin omaisuutta. Lydialla oli vain saamansa korut ja
pienehkö summa rahaa isänperintönään, joten hän oli taloudellisesti miehensä
armoilla.
Lydialla oli ollut diskreetti syrjähyppy ennen Arvidia.
Hänen tilanteensa muuttui lopulta vasta Lydian ja Arvidin rakkauden vihdoin saatua
fyysisen täyttymyksensä kymmenen vuotta kesäromanssin jälkeen hotellivuoteessa Tukholman
matkalla. Markus Roslin ja Lydia viettivät muutaman kireän päivän avioeroa
pohtien. Mies epäili (161), että nuori vaimo ehkä kaipasi pääkaupungin vilkasta
seuraelämää ja huvituksia eikä siksi viihtynyt maalla. Lydia vastasi, että
tärkeämpää oli se, että hän ei rakastanut miestään ja että yhteiselämä tämän
kanssa oli piinaa. Markus vastasi kyynisesti ettei ollut koskaan edellyttänyt
Lydian rakkautta. Hän kuitenkin tarjosi tälle vapautta ja 5000 kruunua vuotuisena
elatuksena, mutta hän halusi tämän viettävän kartanolla kolme kuukautta
vuodessa: kaksi kesällä ja yksi joulunpyhien ympärillä. Lydia puolestaan toivoi
2000 kruunua vuodessa, mutta ilman ehtoja.
Muutaman päivän kuluttua neuvottelut jatkuivat perhepäivällisen
ja -illanvieton jälkeen. Markus oli lopulta ymmärtänyt vaimonsa olevan
rakastunut toiseen ja arveli tämän luultavasti toivovan hänen kuolemaansa.
Koska Markus välitti tästä niin paljon, hän myöntyi eroon ilman ehtoja, ja he
sopivat sivistyneesti aamiaisen jälkeen eron yksityiskohdista (163–164). Markus
oli nyt valmis antamaan Lydialle 5000 kruunun vuotuisen elatuksen ilman
minkäänlaisia ehtoja. Lydia puolestaan piti summaa liiallisena: hän ei
välittänyt ylellisyydestä ja halusi vain, mitä välttämättä tarvitsi
elatuksekseen. Siihen riitti 2000 kruunua vuodessa. Markus piti summaa niin
pienenä, että pahat kielet alkaisivat puhua, että Lydia oli rikkonut
aviovelvollisuutensa ja siksi ”erotettu pilkkasummalla”. Lydiaa eivät puheet
haitanneet: hän saisi tällä itselleen kaksion Tukholmasta ja sen kalusteet.
Markus pyysi edes saada kustantaa kalusteet, mihin Lydia lopulta suostui.
Markus Roslin ehkä epäili vaimon olleen uskoton, mutta
hän ei pyrkinyt selvittämään asiaa eikä vaatinut vaimoaan tilille. Toisin kuin Stjärnblomeilla
Arvidin tunnustettua uskottomuutensa Roslineilla asiat hoidettiin hillitysti
ilman dramaattisia kohtauksia, raastavia riitoja tai emotionaalista kiristystä.
Avioeron
junailu ja erolasten asema
Varakkaissa piireissä voitiin tarvittaessa järjestää
avioerot pikaisestikin. Vuoden 1734 laki ei tuntenut sopueroja, vaan
naimiskaari (NK) tunnusti ainoastaan huoruuden tai omavaltaisen hylkäämisen.
Vaikka pari lainmuutosta 1800-luvulla oli laajentanut eroperusteita ja
nopeuttanut menettelyä, lakia kierrettiin yleisesti omavaltaisen hylkäämisen
fiktion kautta. (NK 13:1–2, 13:4)
 |
Vuoden 1734 laki määritteli puolisoiden aseman avioliiton
aikana ja säänteli avioliiton päättämistä.
|
Hyvätuloiset ruotsalaiset matkustivat Kööpenhaminaan
teeskennellen omavaltaisesti hylkäävänsä puolisonsa, ja hylätty puoliso sai
tällä perusteella sillä välin pikaeron Ruotsissa. Esimerkiksi
voimistelunopettaja ja ruotsalaisen lääkintävoimistelun uranuurtaja Gabriel
Brantingin (1799–1881) 21 vuotta nuorempi aatelinen vaimo Emerentia (Emma) (1821–1880,
o.s. af Georgii) rakastui naimisissa olevaan saksalaiseen viulistiin 30-vuotisen
avioliiton jälkeen. Emma sai pikaisen avioeron matkustamalla Kööpenhaminaan
vuonna 1869, mutta 9-vuotias poika Hjalmar jäi isälleen. Silti muutaman vuoden
kuluttua Emma erosi uudesta miehestään – Kööpenhaminan matka oli taas tarpeen –
ja vuonna 1873 Brantingit menivät uudelleen keskenään naimisiin. Hjalmar
Branting (1860–1925), josta sittemmin tuli Ruotsin pääministeri, avioitui vuorostaan
itse entisen luokkatoverinsa sisaren Anna Jäderinin (1855–1950), eronneen
kahden lapsen äidin kanssa 1884. Kirjassa Lydia ja Markus Roslin hoitivat myös
eronsa sivilisoituneesti tällä jo vuosikymmeniä menestyksekkäässä käytössä
olleella tavalla. Lydia matkusti ystävättären kanssa Kööpenhaminaan riemuiten
siitä, että viimeistään kahden viikon kuluttua hän saisi vapautensa (164).
Suomessakin pikaeroja hoidettiin Torniossa 1900-luvun alkupuolella, kuten Sami
Mahkonen on osoittanut.
Mutta entä lapset? Vuoden 1734 lain perintökaaren (PK
22:1–2) mukaan isä oli yksin lastensa holhooja, ja äiti sai tämän aseman vasta
leskeydyttyään. Aviomiehellä oli siis suuri valta lastensa asioissa. Erotilanteissa
naimiskaari (NK 13:3) lähti siitä, että vanhemmat saivat sopia lapsista.
Tuomioistuin ratkaisi riitatilanteissa asian huomioiden ennen kaikkea
syyllisyyden eroon. Lasten iälläkin saattoi olla väliä. Jos sopua ei löytynyt,
eroon syytön sai lähtökohtaisesti lapset, jos hän oli siihen kykenevä. Kun Arvid
pohti eroa, hän ajatteli jättää omat, silloin kaksi- ja kolmevuotiaat tyttärensä
Anna Marian ja Astridin äitinsä Dagmarin hoitoon. Eron jälkeen nämä kasvaisivat
joko isättä tai saisivat pian uuden isän. (159)
 |
Vuoden 1734 lain mukaan eroavilla puolisoilla oli
lähtökohtaisesti oikeus vapaasti sopia lapsista avioeron yhteydessä, mutta
riitaisissa eroissa syytön puoliso oli vahvoilla.
|
Lydian tapauksessa Markus Roslin asetti sopuisan avioeron
ehdoksi sen, että pariskunnan lähes yhdeksänvuotias tytär jäisi hänen kasvatettavakseen
ja hänen luokseen asumaan. Markus kuitenkin ”itsestään selvänä” asiana vakuutti
(163–164), että Lydia olisi ”aina rakas ja tervetullut vieras” (kärkommen gäst), jos hän haluaisi
toisinaan tulla vierailemaan vanhassa kodissaan tapaamassa tytärtään. Pari
vuotta eronsa jälkeen Lydia viettikin muutaman viikon joulun ja uuden vuoden
tienoilla vanhassa kodissaan entisen miehensä ja tyttärensä kanssa. Samanlainen,
joskin hieman lyhempi jouluvisiitti toistui seuraavana vuonna (235, 237).
Myöhemmin Lydia sai Marianne-tyttärensä parin viikon
visiitille luokseen Tukholmaan (244). Eron jälkeiset lemmensuhteensa Arvidin sekä
parin muun rakastajan kanssa Lydia hoiti hienotunteisesti. Hän halusi suojella
mainettaan niin tyttärensä kuin jalomielisesti häntä kohdelleen ex-miehensä
vuoksi, ja huoli tyttären hyvästä nimestä sekä niin muodoin tulevaisuudesta
vain kasvoi tämän varttuessa.
Lopuksi
Den
allvarsamma leken antaa meille
kiinnostavan tirkistysreiän 1900-luvun alun vauraan porvariston rakoilevien
avioliittokulissien taakse. Järkiavioliittojen maailmassa tunteet sekoittivat pakkaa.
Rakkaus alkoi ja loppui. Avioerot olivat valitettava tosiasia ja aiheuttivat
välillä skandaaleja. Avioliittokriisit voitiin kuitenkin hoitaa hillitysti ja
arvokkaasti, kuten Markus Roslin ja Lydia Stille tekivät. Kirja kuvaakin kiinnostavasti
elatusapuneuvotteluita, kuinka pika-avioero järjestettiin, ja kuinka Lydia
tapasi tytärtään Mariannea eron jälkeen.
Tyttärestä luopuminen oli hinta, jonka Lydia Stille maksoi
erostaan. Sivistyneen ystävälliset suhteet ex-mieheen takasivat kuitenkin läheisten
välien säilymisen. Lydia oli aina tervetullut tapaamaan Mariannea – toisin kuin
elokuvassa. Pitkät yhteiset oleskelut tyttären kanssa joko entisessä kodissa ja
myöhemmin Tukholmassa mahdollistivat, ettei vapaus maksanut hänen äitiyttään.
Lydia Stille ei aiheuttanut julkisia skandaaleja, eikä hänestä siksi tullut onnetonta
seurapiirien ulkopuolelleen sulkemaa ja junan alle hypännyttä avionrikkojaa
kuten Anna Kareninasta. Porvaristo säilyttikin hillityn charminsa tämän romaanin
loppuun asti.
Kirjallisuutta
Hjalmar Söderberg, Den
allvarsamma leken [1912]. LiberFörlag,
Stockholm, 1977.
Lars Ilshammar, Sveriges
statsministrar under 100 år. Hjalmar Branting. Albert Bonniers Förlag,
Tukholma, 2010.
Vuoden 1734 laki.
