Perheen historiaa Historiantutkimuksen päivillä Turussa

Hankkeemme osallistuu Historiantutkimuksen päiville Turkuun ja käsittelee perhehistorian kysymyksiä 19.10.2017 klo 15.30-17.00 (työryhmä 30).

Sessiossa tarkastellaan perheitä, sukulaisuussuhteita ja sukupuolta myöhäiskeskiajalta nykypäivään. Esitelmät perustuvat Emil Aaltosen säätiön rahoittaman kolmivuotisen Perheen jäljillä -hankkeen tuloksiin, jossa yhdistetään perhehistorian ja sukupuolihistorian näkökulmia ja otetaan uuteen tarkasteluun ”entisaikojen perhe” ja siihen liitetyt käsitykset ja tutkimustiedot. Ajallisesti tarkastelu keskittyy siihen, millaisia perhesuhteet ovat olleet ennen 1900-luvun alkua ja miten menneiden vuosisatojen perintö on nähty 1900- ja 2000-luvuilla. Vanhojen ja uusien käsitysten törmäyttäminen auttaa rakentamaan entistä monipuolisemman kuvan lähisuhteiden monenlaisesta kirjosta.

Keskeisiä tutkittavia suhteita ovat hankkeessa olleet lain ja normien tunnistamat ja arvostamat keskeiset kolme suhdetyyppiä, joihin on lähtökohtaisesti liitetty kirkon siunaama avioliitto sekä verisukulaisuus: puolisoiden väliset suhteet, vanhempi–lapsi -suhteet sekä sisarusten keskinäiset suhteet.

Normien mukaisen suhdeasetelman lisäksi menneisyydestä löytyy silti monia muodostelmia, jotka eivät istu normeihin: on uusperheitä, vihkimättömiä suhteita, jalkavaimoja, ottolapsia, yksinhuoltajia ja sosiaalisesti määrittyneitä sukulaisuussuhteita (kuten kummius sekä tietyt hoiva- ja riippuvuussuhteet). Sessiossa tutkijat käsittelevät sekä normien mukaisia että niistä poikkeavia perhesuhteita ja muistuttavat siten, että menneisyyden moninaisten perheiden ymmärtäminen voi auttaa ymmärtämään ja ratkomaan myös nykyperheiden ongelmia.

Mukana työryhmässä dos. Mirkka Danielsbacka, VTT Antti Tanskanen,  FT Jarkko Keskinen, FM Taina Saarenpää ja FM Mari Välimäki, puhetta johtaa prof. Anu Lahtinen. 

Lisää tietoja Historiantutkimuksen päivistä sivuilla http://www.utu.fi/fi/sivustot/hitu2017/Sivut/home.aspx

Historiaa kiireessä

Historiantutkimuksen tärkeäksi tehtäväksi nostetaan usein nykypäivässä esiintyvien ilmiöiden selittäminen. Ala onkin erinomainen työkalu kenelle tahansa, joka haluaa ymmärtää ympäröivää maailmaa. Historiallisia tapahtumia, tietoja ja muutoksia käytetäänkin nykypäivän ongelmakohtien kontekstointiin sekä mahdollisten ratkaisujen esittämiseen. Tulkinnassa tärkeä rooli on kuitenkin sillä, että lähtökohtana havaittu ongelma pitää paikkansa, sillä muuten myös siihen tarjotut selitykset vaikuttavat eriskummallisilta.

 

Perheen jäljillä -hankkeen piirissä Ilana Aalto on tutkinut sitä, miten historialla selitetään väitettä kiireen lisääntymisestä perhearjessa. Hoitokiireitä selittäessä yhdistyvät Aallon mukaan niin pitkän kuin lyhyen aikajakson selitykset. Toisaalta korostetaan maalaisyhteiskunnan sukuyhteisöjen hajonneen niin, etteivät isovanhemmat voi tarjota yhtä helposti apuaan lastenhoitoon, toisaalta selitykseksi tarjotaan naisten siirtymistä kotiäideistä työpaikoille sekä työelämän muuttumista aiempaa sitouttavammaksi. Lisäksi Aalto tarkastelee selityksiä, jonka mukaan vanhempien huono läsnäolo on ollut vakiotekijä suomalaisessa kasvatuksessa sukupolvesta toiseen – ja mahdollisesti jopa antiikin Kreikkaan ulottuva ongelma.

Nykypäivän huolet eivät ole kuitenkaan aina yhteiskunnallisen tutkimustiedon valossa perusteltuja: Aalto viittaa Anneli Miettisen ja Anna Rotkirchin Väestöliitolle tekemään tutkimukseen Yhteistä aikaa etsimässä, jonka mukaan perheiden vapaa-aika on 2000-luvulla itse asiassa lisääntynyt, kiireen kokemus vähentynyt ja vanhemmat ovat hyvinkin valmiita tinkimään omasta vapaa-ajastaan lastensa hyväksi. Koska yhteiskunnallinen tutkimustieto ei tue esitettyjä käsityksiä, niitä tukevat historialliset selitysmallit tuntuvat yhdentekeviltä.

Historiasta puhuminen ei tässä yhteydessä näyttäydy selitysmallin etsimiseltä nykypäivän ongelmille vaan perustelulta nykyisyyttä koskevan ihannekuvan esittämiselle. Kiireisestä perhearjesta puhuttaessa historiaan liittyvät puheenvuorot ovat yksittäisiä näkökohtia. Aallon mukaan ”kiireen historiaa kuvaavia puheenvuoroja yhdistää - - historiakuvien ylimalkaisuus ja sumeus”.

Historiallisten esimerkkien valikoivan käytön ei kuitenkaan tulisi lannistaa historioitsijoita käyttämästä tutkimustietoaan nykypäivän kontekstointiin. Aallon mukaan ”perhehistorian tutkimuksen tehtävänä on historiakuviin vetoavissa debateissa nimenomaan muistuttaa menneisyyden moninaisuudesta ja suhteellistaa nykyajan huolia”. Monipuolisesti perheiden historiaan liittyvät Perheen jäljillä -projektin tutkimusartikkelit tarjoavat omalta osaltaan katsauksen siihen osaamiseen, joita historiantutkijoilla on tarjota perheiden arkeen liittyvään keskusteluun.

Ilkka Hemmilä

Pirstaleinen perhe menneisyyden arkena

Arnold Boonen: "Leskirouva Brechje Hooft" n. 1700-1729. Kuvalähde: Rijksmuseum, Alankomaat.

Menneisyyden ja nykyisyyden perhekäsityksiä yhdistää yksi asia: molemmat ovat odotusten täyttämiä. Odotukset ilmenevät valtion lakeina, järjestöjen sääntöinä tai yhteisöihin syöpyneinä käytänteinä. Odotuksista itsestäänselvin lienee itse perheen olemassaolo: aikuisten miesten ja naisten oletetaan hakeutuvan toistensa kanssa naimisiin ja hankkivan yhdessä lapsia. Toisistaan ja lapsistaan huolehtiminen kuuluu avioparin velvollisuuksiin kuolemaan asti. Perheys näyttäytyy tällöin selvärajaisena ilmiönä, johon kuuluminen on paitsi odotettavissa myös helposti rajattavissa.

Todellisuus vastaa kuitenkin harvoin ideaalitilanteita. Avioerot ja leskeksi jääminen rikkovat perheitä, kun taas uudelleenavioitumiset luovat uusia. Perhearjen monimuotoisuutta pidetään usein vain nykypäivän ilmiönä, mutta käytännössä ihmisten arkielämä on haastanut perhekäsitykseen liittyviä odotuksia niin kauan kuin kyseisiä odotuksia on ollut olemassa.

Perheen jälijllä -projektin piirissä monimuotoista perhekuvaa ovat käsitelleet muun muassa Maija Ojala ja Jarkko Keskinen. Molempien tutkimuskohteena on ollut suomalainen porvaristo, joka erilaisten kiltojen kautta säänteli sitä, kuka missäkin kaupungissa saa tuottaa tavaroita ja käydä kauppaa - toisin sanoen harjoittaa porvarin ammattia. Odotuksiin kuuluivat tiukat oletukset porvariuden sukupuolittuneisuudesta: miehen oletettiin olevan toimintaa hoitava perheen pää, jonka roolia nainen saattoi hoitaa vain väliaikaisesti poikkeustilanteissa.

Eräs näistä poikkeustilanteista oli aviomiehen kuolema. Tällöin leskelle annettiin siirtymäajan puitteissa mahdollisuus hoitaa liiketoimia, kunnes hän siirtäisi ne läheisen miehen, kuten täysi-ikäisen pojan tai muun sukulaisen hoidettavaksi. Vaihtoehtona oli myös avioitua uudelleen, jolloin uusi aviomies olisi saanut toiminnan omistuksekseen.

Monien avioliittojen solmimista elämän varrella pidetään nykyajan ilmiönä, mutta käytännössä se on vaikuttanut myös menneinä vuosisatoina. Kuten Ojala huomauttaa, keskiajan tai uuden ajan alun perhekeskeisessä yhteiskunnassa, jossa kuolema oli nykyistä äkillisempi vieras, ihminen saattoi avioitua elämänsä aikana jopa kolme kertaa. Tällöin viimeistään edellisestä avioliitosta periytyvät lapset tekivät perheistä monimutkaisia kokonaisuuksia, joihin saattoivat vaikuttaa käytännön hankaluudet ja kiistat.

Uudelleenavioitumisen rinnalla porvarisleskien arjessa erottui toinen vaihtoehto, joka myös rikkoi selkeää perhekäsitystä: leskeksi ja itsenäiseksi toiminnan harjoittajaksi jääminen. Tämä rikkoi niin porvarisyhteisöjen kirjoitettuja sääntöjä kuin muun yhteiskunnan tunnettuja odotuksia. Käytännössä asiansa osaavan lesken toiminta loi kuitenkin yhteisöihin vakautta, jota ei haluttu lähteä haastamaan.

Sen pahemmin suuret uusperheet kuin yksineläjät eivät vastaa virallisia käsityksiä selvärajaisesta ydinperheestä, jonka mielikuvat ovat periytyneet aina nykypäivään asti. Historiallisen tiedon tarkentuminen kuitenkin osoittaa, että aivan kuten nykyään, myös menneisyyden perhearki oli kaukana säännön- ja yhdenmukaisesta elämästä. Kuten Jarkko Keskinen artikkelissaan toteaa, perheen käsitteellä on vain vähän yhteistä historiallisen totuuden kanssa: "nykyihmisen mielikuva perheestä on historiaton sekoitus erilaisia rakenteita, arvoja ja toimintamalleja, jotka eivät samanaikaisesti ole olleet läsnä missään ajassa".

Ilkka Hemmilä

Death and sorrow in eighteenth-century English family

Johannes Christiaan Bendorp (1776 - 1825): Dichter Jan Zoet ligt ziek in bed en Machteld Klaas van Medemblik spreekt hem toe terwijl de Dood wenkt, Rijksmuseum, Amsterdam.

What children knew about death? Were they kept away when death occurred? How they felt losing their parents or siblings? These are the questions I have come across while searching the experience of eighteenth-century English girls. Several historians have already shown that early modern and eighteenth-century parents loved their children and grieved for their deaths. No matter how young or sickly the child was, its loss had an impact. However, there is little research of the emotions of the young people.

Death was, in the end, an ever-present visitor in eighteenth-century household. Enquiries after health were not empty decorum, but echoed real concern. The illnesses of parents and other family members deserved remark from the young as well. 22-year-old Maria Josepha Holdroyd reported her friend that her step-mother had been ill. She had “Fever and violent Pain in her Side, with incessant cough.” Absent family members were informed how the illnesses developed. 15-year-old Emily Lennox wrote to her father in 1746 that her “Dear Mama is thank God perfectly well, she walked about the Room to Day and finds herself much stronger than usual.”

The harsh realities of life did, indeed, go both ways. It is estimated that child death rate in England between 1500 and 1820 was 0,187 pro mille, whereas between 1600 and 1750 a quarter of youths under 15 years and a third of those under 20 had lost at least one parent, sometimes even both. In the latter part of the eighteenth century the mortality rate declined. 20 per cent of those under 15 and a quarter of those under 20 had lost their parent(s).

As death was a frequent visitor in all eighteenth-century families, even children knew illness might easily lead to death. It duly caused concern even in the minds of the young. Even a possible prospect of a parent dying or being injured caused great anxiety. An unexpected death could also badly injure the prospects of the family. If the father died young or with little economical means his younger children would have to make their fortunes themselves unless the heir was willing or capable of providing for them. For unmarried girls, the death of a father meant that they had to throw themselves to the mercies of their eldest brother and heir or other relatives to provide themselves. The situation was even worse if the heir was a minor.

Little Melesina Chenevix lost both of her parents before she was four and was traumatized to such extent that she lost all remembrance of the event. It is, however, possible that a four-year-old could not remember much in any case. Mary Berry was also four when she lost her mother in 1767. When contemplating afterwards the event in her diary, Mary stated she had no recollection “of the excessive grief of my father and grandmother” or of her “own irreparable loss”. She assumed she was kept away from them. The sickness of Lady Sheffield, Maria Josepha Holroyd’s step-mother led eventually to death in April 1793. Maria’s younger sister Louisa had been visiting her aunt in Bath when the death occurred. The girl had “relieved herself by some hours' crying.”

Unusual, emotional events are easily remembered than more neutral everyday ones, so it is no wonder that these kinds of incidents are most often recorded in letters, diaries and autobiographies. Parental death is one of the most devastating of these. According to Joanne Bailey, eighteenth-century life-writers pinpointed the death of a parent having the most profound consequences for them.

Losing a sibling was not easier to handle. As Amy Harris has pointed out, sibling relations were the long-lasting human relation a person in the eighteenth century could have. Siblings grew up together, and despite some significant age-difference, ties were close. It is now wonder, then, that Fanny Burney stayed up all night beside her sister’s sick bed. She was in agony lest her sister should die. When her half-sister died some years later, Fanny consoled herself with the fact that the girl had been nursed properly and not neglected.

I would argue that, death had major emotion impact on the young and that they were fully aware of its consequences both economic and social. But loving emotions within eighteenth-century family is evident.

Henna Karppinen-Kummunmäki

FM, doctoral candidate, cultural history, University of Turku

Further reading and cited sources

• Bailey, Joanne: Parenting in England, 1760–1830. Emotion, Identity, & Generation. Oxford: Oxford University Press 2012.

• Cooper, Sheila: Kinship and welfare in early modern England. Sometimes charity begins at home. Medicine, Charity and Mutual Aid. The Consumption of Health and Welfare in Britain c. 1550-1950. Anne Borsay & Peter Shapely (eds.)Aldershot, Ashgate 2007, 55–69.

• Fletcher, Anthony: Growing up in England: The Experience of Childhood, 1600‒1914. New Haven & London: Yale University Press, 2010[2008].

• Harris, Amy: Siblinghood and social relations in Georgian England. Share and share alike. Manchester: Manchester University Press, 2012.

• Kaartinen, Marjo: Arjesta ihmeisiin. Eliitin kulttuurihistoriaa 1500–1800-luvun Euroopassa. Tammi, Hämeenlinna 2006.

Henrik Ibsen – defender of emancipated women and father of an illegitimate child

While staying in Oslo, I must – I thought – blog about the famous Norwegian author and playwrite Henrik Ibsen (1828-1906). Ibsen’s play A Doll’s House (Et dukkehjem), written, published and first performed in 1879 was, after all, a significant and relatively early expression for women’s liberation from the bourgeois domestic cage. I imagined that I would present Ibsen as an important spokesman in the struggle for women’s political and economic emancipation. His wife Suzannah Ibsen (1836–1914, née Daae Thoresen) has introduced him to the writings on John Stuart Mill (1806-1873) on women’s rights.

When Ibsen wrote his play, it was considered scandalous. Debates ensued. It was hardly acceptable to Ibsen’s contemporaries that Nora Helmer, the protagonist of A Doll’s House, quitted her home, her husband and her three small children. At the end of the play, Nora, an unfulfilled middle-class housewife and mother, denied that her life with her husband was a true marriage, while she continued by declaring that her husband was a stranger to her and her small children were better off without her. When the front door slammed after her, walking out on her family after her final “Farvel”, many people in the audience must have shuddered with shock.

In 1889, a decade later, Clement Scott, the critic of the Daily Telegraph, commended the acting and observed that “[t]he interest [of the audience] was so intense last night that a pin might have been heard to drop.” However, he observed: “But at the present moment we have no time or opportunity to discuss Ibsen or his theories, which we might do at great length. We do not honestly believe that those theories as expressed in ‘The Doll’s House’ would ever find favour with the great body of English playgoers.”

In fact, Ibsen himself thought it necessary to write an alternative version of the play when his translator and agent informed him that there was a risk that his play would be tampered with in Germany and that the North-German theaters especially would prefer a different ending. In the alternative version, Nora’s husband showed her their sleeping children when she was leaving. At the end, she was unable to make them motherless by quitting the house and them.

Moreover, I had planned to tell how Ibsen had modeled the plot of A Doll’s House and Nora Helmer on a real-life incident involving Laura Kieler (née Petersen, 1849-1932), a family friend of the Ibsens. Laura Kieler had taken a loan in order to finance her family’s trip to Southern Europe after her husband had contracted tuberculosis and the doctors had recommended a warmer climate. Unable to raise the money to pay the debt, desperate, pregnant and unwell, Laura Kieler had forged a document in order to get out of the predicament.

Unlike Torvald Helmer who threatened his wife Nora with having the upbringing of their children taken away from her and the reduction of their union to a mere façade, Victor Kieler took his wife Laura to court in order to have sole custody of the his children – also the newborn – and a legal separation. Laura Kieler was labelled an unfit mother. In addition, she was sent to a mental asylum for a month. Only two years later did her husband relent and accept to take her back so that she could again live with her children.

So, this was the original plan for the blog. But it did not turn out that way. As I was about to visit the Ibsen Museum (Henrik Ibsens gate 26) in Oslo with my uncle, I read more about the life of this famous author. Then I discovered that I had to abandon my original idea of focus on A Doll’s House and Ibsen’s role in women’s lib.

Instead, I realized that I would have blog about another, less exemplary aspect of Henrik Ibsen himself. Namely, Ibsen as the father of an illegitimate son who is not mentioned in his official entry in the Norsk biografisk leksikon alongside with Sigurd Ibsen (1859–1930), Ibsen’s legitimate son. (Obviously, the place of illegitimate children is not among the legitimate children in biographical encyclopedia articles even if they were acknowledged as Ibsen’s was.)

When Henrik Ibsen was a mere impoverished youth and working as an apprentice pharmacist in the household of the chemist Reimann in Grimstad since 1844, on 9 October 1846, Reimann’s maid gave birth to a son who was baptized Hans Jacob Henrichssen Birkedalen. The baby’s mother Else Sophie Jensdatter (1818-1892) named Ibsen as the father, and this was duly recorded at the baptism.
The alleged father could deny paternity if he wished to escape the imposition of child maintenance payments until the child’s fifteenth year by the officials. In his reply, Henrik Ibsen observed that he could not “categorically deny responsibility of the infant” as he had “regrettably” had intimacies with the ten-year older Else Sophie Jensdatter. However, Ibsen observed that she had also “kept company with other young gentlemen” at the time. Moreover, he considered that their being in the same household and “her tempting deportment” had caused his moral lapse.

So, the older temptress had thrown herself on top of the young and innocent, but good-looking and ambitious lad in the scenario of young Ibsen. Indeed, this has been one of the most common clichés used for illegitimate mothers.

At first, Ibsen made the maintenance payments regularly, but later he fell into arrears. He had financial difficulties, but he was also pursuing other love interests. In 1850, Ibsen’s failure to pay child maintenance on time lead to his being threatened by the officials with forced labour in the Fortress of Akershus in Oslo. This was averted, but Ibsen had maintenance arrears many times over the years, especially after his own marriage in 1858 until the final payment in 1862 released Ibsen from the maintenance obligation.

Per Kristian Heggelund Dahl has observed about Ibsen’s “reserved indifference” towards the economic plight of Else Sophie Jensdatter and his son Hans Jacob Henrichssen that “[t]he cleft that separates [Ibsen] from mother and child is deep. He doubts the paternity imposed on him […].” Indeed, Ibsen may never even have seen his illegitimate son, whom he apparently considered a dark and shameful secret of his unhappy early life.

Henrik Ibsen and his family left for Germany and Italy in 1864, and they lived abroad for more than two decades. Thus, Ibsen’s rising star took him to European fame and fortune, while his former lover’s prospects spiraled down as a labourer who died pauperized and living on charity. While Ibsen’s legitimate son Sigurd Ibsen (1859–1930) became prime minister and doctor of laws, Hans Jacob Henrichssen became a blacksmith with a fondness for reading, alcohol and fiddles. He had several children, including one illegitimate daughter, and he also died a pauper in 1916. While Ibsen’s legitimate son rose to the elite of the new nation, the bastard son was plunged into obscurity, manual labour and the workhouse.

Nevertheless, it is worth remembering that this year Norway celebrates the centenary of the so-called “Castberg’s laws on children” (De Castbergske barnelover), named after the politician Johan Castberg (1862-1926), one of the most active spokesmen of the reform. The six laws were very progressive in their time, giving illegitimate children, e.g., equal inheritance rights after both parents and a right to the paternal name. Despite being criticized for undermining Christian family values and promoting promiscuity, the laws were accepted on 10 April 1915.

The “Castberg’s laws on children” were too late to make a difference in Else Sophie Jensdatter’s or Hans Jacob Henrichssen’s lives, but they certainly improved the fortunes and prospects of many other Norwegian illegitimate children. They came to mark an important milestone in making all children equal regardless of their parents’ marital status. The centenary of “Castberg’s laws on children” is well worth celebrating – especially bearing in mind that similar reforms were made in Finland only in the 1970s, more than half a century later.

Mia Korpiola

Further reading:

• “All about Henrik Ibsen” - A Doll’s House, The National Library of Norway (accessed 27 June 2015).
• Per Kristian Heggelund Dahl, “Maintenance proceedings against Henrik Ibsen 1846–1862,” Ibsen Studies 1:1 (2000), pp. 81-96. 

• Joan Templeton, Ibsen’s Women. Cambridge University Press, Cambridge 1997.

• Roger Tronsta, “Henrik Ibsen i Grimstad”, (accessed 27 June 2015).

• Vigdis Ystad, “Henrik Ibsen”, Norsk biografisk leksikon (Norwegian Biographical Encyclopedia, accessed 27 June 2015).

Gustav Vigeland and Images of Modern Fatherhood

Gustav Vigeland

The Norwegian Gustav Vigeland (1869-1943) was a great artist.

Anyone who has ever visited the Vigeland Park with its massive sculptures, one of the major tourist attractions of Oslo, will probably concur – regardless of whether they are to everyone’s particular taste. Many of Vigeland’s sculptures represent the ages of man (childhood, youth, adulthood and old age) and family ties.

"Slekten"

Admittedly, Gustav Vigeland was just a vague name for me for many decades. I might never have had the incentive to get to know his work had I not come as a visiting researcher to Oslo in August and had I not been living in the proximity of the Vigeland Park. However, after I got better acquainted with the artist’s work both in the open air and at the Vigeland Museum, I became curious about his life as well. Some of his sculptures seemed to portray so well the new, more modern emotional ties between fathers and children: fathers romping with their children and demonstrating paternal tenderness and protectiveness towards them.

Father playing with his child

Father carrying infant

Perhaps Vigeland himself was like that: a tender father like some of his contemporaries, Finnish and Swedish male artists of the period (e.g., the Swede Carl Larsson 1853-1919)? Perhaps because of this, he could encapsulate the essence of the new ideals of fatherhood so well? I wanted to know more.

Gustav Vigeland was born Adolf Gustav Thorsen in a small commune on the southern coast of Norway in 1869. Vigeland and his Pietist artisan family came to experience hardships when his father, a master carpenter, first lost considerable sums of money in unsuccessful shipping investments and then took to the bottle. Vigeland’s mother took the children and moved back to her parental domicile. The following year, Vigeland’s father sired an adulterous child out of wedlock – the parents were never divorced – and was convicted for a misdemeanour.

As so many other male artists of his time, even Gustav Vigeland became physically attracted to a string of his models. By 1894, he had met Laura Mathilde Andersen (1869 or 1870-1957), a seamstress who modelled for him. A love affair developed between the two apparently also leading to cohabitation. Their daughter Else (Elsa) was born in Oslo (then, Christiania) in 1899. Pressured, it appears, Vigeland agreed to make an honest woman out of his lover in July 1900, and the couple contracted marriage. Laura seems to have become immediately pregnant again and their son, christened Alf Gustav Vigeland, was born on 27 March 1901.

However, in 1900, Vigeland had become infatuated with a young and beautiful girl, Inga Syvertsen (1883-1968), thirteen or fourteen years younger than his wife Laura. The troubled relationship between Vigeland and Laura ended in practice in 1901, but they only divorced officially after a five-year separation in 1906. By that time, Inga had been Vigeland’s muse, model and assistant – as well as common-law wife under the guise of being his housekeeper – for several years.

Later, Laura Vigeland and the children lived in Sandefjord, a small town south-west of Oslo, close to the town of Larvik where the Vigelands had contracted marriage. Laura had been born in Sandefjord, and she had returned there to give birth to her and Gustav Vigeland’s son Alf Gustav. It seems that although Gustav Vigeland paid child support to his children, he did not keep any contact with them after the separation. Nor did he have any children with Inga Syvertsen or any other of his later young model lovers (e.g., Marie Nordby and his later second wife Ingerid Alise Vilberg [1902-1976]).

Earlier, I blogged about the Finnish author Ilmari Kianto (1874-1970), Vigeland’s contemporary, who wrote so touchingly about fatherhood. Like Kianto, Vigeland had complex attitudes towards sexuality. According to the short biography on Vigeland’s by Tone Wikborg in the Norsk biografisk leksikon, among Vigeland’s works, “the erotic motifs describing especially male sexuality, often with elements of desperation and despair, form a group of their own” (“En egen gruppe utgjør de erotiske motivene, som beskriver særlig mannens seksualitet, ofte med innslag av desperasjon og fortvilelse.”).

Like Kianto since his fourties, Vigeland also showed a tendency to become enamoured in very young women from his thirties on – something both artists continued to do even in quite mature years. But whereas Kianto had an emotional relationship with his many children – legitimate and illegitimate alike – and enjoyed playing the role of a gentle father from time to time, Vigeland apparently considered family life a completely unwelcome distraction from his own artistry.

Father, mother and child

So, the real Gustav Vigeland was hardly the perfect doting father I had briefly imagined him to be. Nevertheless, he was able to capture something essential of his time, an evolution of parental ideal roles when the traditional nurturing mother had by her side an affectionate and tender father sharing his children’s every-day life. This is a talent that great artists have even if they lacked such feelings in their own personal life.

Mia Korpiola

Further reading:

Tone Wikborg’s article on Vigeland in the Norsk biografisk leksikon (Norwegian Biographical Encyclopedia, accessed 24 October 2014)
Population registration data on the Vigelands from 1910 (accessed 24 October 2014)

I skuggan av familjeträdet

–När jag så kommer in i storstugan, fortfor han, sitter där fullt av bondkarlar kring väggarna, som alla har grårött hår och vita ögonbryn och stor underläpp och är så lika far, som ett bär är likt ett annat. [- - -] – "Jag skulle allt vilja tala ett par ord med er, far", säger jag, "men här är så många främmande."  –"Å, det är bara släkten", säger far, "de här karlarna har alla bott på Ingmarsgården, och den äldste av dem är ända från hedenhös."

I det första kapitlet till Selma Lagerlöfs roman Jerusalem (1901–1902) får läsaren möta den unge bonden Ingmar Ingmarsson på Ingmarsgården som plöjer sina åkrar medan han går och resonerar med sig själv. I tankarna går han upp till himlen för att rådfråga sin far om sin framtid, men i den himmelska motsvarigheten till fädernegården är det plötsligt fullt av män som genom en kännspak fysisk likhet kan identifieras som hela den samlade släkten Ingmarsson. Framför den unge mannens ögon sitter generation efter generation i en lång kedja av män som brukat släktgårdens jord sedan urminnes tider.

Selma Lagerlöf fångar på det här sättet det förhållande som råder mellan den enskilda mannen och minnet av de föregående generationerna. I de tysta anfädernas närvaro för den unge huvudpersonen i romanen en dialog med sin far där han försöker rättfärdiga och försvara sina stundande äktenskapsplaner utgående från de krav som han föreställer sig att släktarvet – alltså gården – ställer på honom.

Moderna beteendevetare skulle kanske säga att Lagerlöf visar hur individen formar sin egen identitet i dialog med sina föreställningar om vad den egna släkten står för. Inom identitetsforskningen talar man numera ofta om betydelsen av föreställd delaktighet och tillhörighet för skapandet av identitet. I sådana sammanhang uppfattas familjen allmänt som en av de viktigaste gemenskaperna.

Under de senaste tre eller fyra årtiondena har det ägnats en hel del spaltutrymme åt att diskutera hur det kollektiva historiemedvetandet skapas. Man talar om ”det kollektiva minnet” som ett uttryck för hur vi uppfattar oss själva i realtion till det förflutna. Det kollektiva minnet uttrycks bland annat genom populärmedia, historiska minnesmärken och monument samt museer och kulturevenemang.
Ända fram till relativt nyligen har man däremot fäst mycket liten uppmärksamhet vid det sätt som minnen skapas och upprätthålls inom mindre och privata enheter såsom exempelvis familj och släkt.

Sedan det tidiga 2000-talet har det emellertid funnits ett ökande intresse för hur minnen och upplevelser som reproduceras inom familjen och släkten påverkar individens sätt att förstå både sin samtid och sitt förflutna. Familj och släkt är ofrånkomligen för de flesta människor ett identitetsskapande kollektiv – åtminstone i någon mån. Identitet föds genom samröre mellan individer med delad förståelse av ordens och berättelsernas betydelse. Inom släkten och familjen finns i regel många sådana ord eller berättelser som fungerar som gemensamma inbördes referenser och vars innebörd kan vara svåra för utomstående att förstå. Genom upprepning och reproduktion integreras dessa referenser i individens identitet.

Att forska kring släkt och släktidentitet som en historisk process kan naturligtvis vara förenat med flera svårigheter. Delvis handlar det naturligtvis om bristen på material. Få släkter har lämnat efter sig tillräckligt med källor för att man ska kunna följa flera generationer. Bland de familjer som bevarat sådant material tillhör de allra flesta samhällets elit.

Därtill handlar det också om problemen med att hitta de rätta källorna. Få människor ägnar tid åt att explicit reflektera och dokumentera dessa reflektioner om sin egen släkt. Ännu ovanligare är det att flera personer i samma släkt gör det. En forskare får därför ofta vara beredd att gå igenom mycket stora mängder material för att hitta de rätta källorna.

Men trots svårigheterna kvarstår faktum att de flesta människor lever och kommunicerar med varandra inom släkt och familj. Genom familjen skapar vi oss en bild av vem vi är och vart vi hör. Genom familjen upplever vi de stora kontexterna som samhälle, klass och nation. Inom familjen socialiseras vi in i våra könsroller och i våra politiska åsikter. Till och med i de fall där en individ av någon anledning önskar ta avstånd från, eller helt bryta med sin släkt, får släktbakgrunden i varje fall en betydelse som referens för de värderingar eller idéer individen önskar ta avstånd ifrån. Som identitetsskapande kollektiv förtjänar familjen och släkten därför mer uppmärksamhet av historieforskningen.

Julia Dahlberg

Texten baserar sig på den diskussion kring släkt och kollektiv identitet som jag fört i boken Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945 som utkommer inom kort. J. Dahlberg & J. Mickwitz, Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945, Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 2014.

Länkar och litteratur:

• Lagerlöf, Selma, Jerusalem (1901-1902) (fritt tillgänglig e-version på Projekt Runeberg).

• Attias-Donfut, Claudine & Francois-Charles Wolff, ”Generational Memory and Family Relationships”, Malcolm L. Johnson (ed.), The Cambridge Handbook of Age and Ageing, Cambridge 2005.

• Bertaux, Daniel & Paul Thompson, Between Generations. Family Models, Myths & Memories, New Brunswick 2007.

• Green, Anna, ‘‘Individual Remembering and ‘collective memory’. Theoretical Presuppositions and Contemporary Debates’’, Oral History 2:2004.

• Green, Anna, “Intergenerational Family Stories. Private, Parochial, Pathological?”, Journal of Family History 2:2013.

• Lönnqvist, Bo, En finsk adelssläkts öden. Standertskjöld–Standertskjöld–Nordenstam, Helsingfors 2007.

Perhesuhteet osana entisajan valtapolitiikkaa

Agency and State Building in the 16th and 17th centuries -konferenssi

Agency and State Building in the 16th and 17th centuries –konferenssi järjestettiin Jyväskylässä 13-15.11.2013. Perheen jäljillä –hankkeen näkökulmasta yksi kiinnostavimmista puheenvuoroista kuultiin Jyväskylän yliopiston tutkijoilta, Ulla Koskiselta ja Marko Hakaselta, joiden tutkimushankkeessa käsitellään Ruotsin valtaneuvoksia vuosina 1520-1680. Valtaneuvosten tehtävänähän oli toimia eräänlaisena kuninkaan hallitusapuna, mutta käytännössä vallan jakaminen neuvoston ja kuninkaan kanssa oli varsin hankalaa. Valtaneuvosten perhesuhteet ja niiden merkitys valtaannousussa nousi yhdeksi kiinnostavaksi kysymykseksi.

Tutkimushankkeen puitteissa tutkijat ovat koonneet laajan tietokannan, joka käsittelee noin 260 valtaneuvosta. Tietokantaan on kerätty henkilöiden nimi, syntymäaika, kuolinaika, nimityspäivä valtaneuvokseksi, ikä nimitettäessä, valtaneuvostoon kuuluneet perheenjäsenet, puolisot ja heidän isänsä, tieto aateloinnista sekä lähteet. Lisäksi tietokannasta ilmenee minä vuosina henkilö oli valtaneuvoksena, miten toimikausi päättyi ja vuosien 1621–1658 osalta tiedot siitä, kuinka moneen valtaneuvoksen kokoukseen hän osallistui vuosittain. Lähteinä tutkijat ovat käyttäneet hallinnollisia ja aatelissukuja koskevia matrikkeleita sekä biografioita.

Ulla Koskisen mukaan tietokannan pohjalta on tarkoitus tehdä kaksi artikkelia, joista toinen keskittyisi valtaneuvosten perhesuhteisiin ja verkostoihin. Tekeillä on myös yhteenveto eri sukujen osallistumisesta valtaneuvoston toimintaan ja tehtävän periytymisestä sekä mies- että naislinjassa. Ilahduttavaa on se että tietokanta tullaan julkaisemaan internetissä, joten myös tulevaisuuden perhetutkijat hyötyvät kootuista tiedoista.

Terhi Katajamäki

Världens kändaste familjeporträtt?

Familjen är en väsentlig del av det kristna julfirandet. I centrum för den innevarande helgen står en specifik familj: Josef, Maria och Jesus-barnet. I den lutherska traditionen är den heliga familjen en liten kärnfamilj: inga mor- och farföräldrar, inga syskon, inga fastrar och mostrar och farbröder.

I den katolska traditionen och i synnerhet den äldre medeltida berättelsefloran är emellertid den heliga familjen de facto en hel släkt. Bibeln återger Josefs stamträd hela vägen tillbaka till kung David. Också Marias föräldrar känner vi till: den heliga Anna och Joachim var i synnerhet under medeltiden helgon som tillbads också här i Finland.

Det finns en hel flora av legender och berättelser om Jesus syskon, kusiner och andra släktingar. Vill man spetsa till det skulle man kunna säga att till och med självaste frälsarens familjerelationer med tiden blivit konstigt moderna: den heliga släkten med kusiner och småkusiner krympte till den heliga (kärn)familjen med ett brådmoget ensambarn i centrum för all uppmärksamhet.

"The Holy Kinship", atelier van Geertgen tot Sint Jans, c. 1495, Rijksmuseum, Amsterdam. Jesusbarnet med sin släkt. Jungfru Maria i blå klänning till vänster med Jesus i famnen. Till vänster om dem hennes mor Anna. Bakom Maria och Anna står deras makar: Josef och Joachim. Till höger sitter Marias kusin Elisabeth med Johannes Döparen (Jesus småkusin!) i famnen.

Det finns många konventioner för hur man ska avbilda den heliga familjen. I den här ikonlogin spelar detaljerna en stor roll. Medeltidens konstnärer avbildade gärna den heliga familjens medlemmar klädda i de kostbaraste och furstliga kläder för att betona deras gudomlighet. Om man vill kan man se de här tavlorna som medeltida modemagasin för hur en rik och mäktig person skulle klä sig.

I fotspåren på de antropologiska och kulturhistoriska vetenskapernas uppkomst under senare delen av 1800-talet, vaknade också intresset för Jesus från Nasaret som historisk person. Bland annat fransmannen Ernest Renan blev vida populär med sin bok Vie de Jésus (översatt till engelska med titeln Life of Jesus). I boken som utgavs 1863 framställde han Jesus som en helt vanlig historisk person. Snart hakade både författare och konstnärer på den här trenden.

Jean Béraud: The Deposition (1892)

Den realistiska konsten under 1880- och 1980-talen gjorde sin egen variant av den vanlige Jesus. Konstnärer som Fritz von Uhde och Jean Béraud gjorde en poäng av att avbilda Jesus i för betraktaren vardagliga samtidsmiljöer. Så avbildade exempelvis fransmannen Béraud korsfästelsen som om den skett uppe på Mont Martre i Paris – lärjungarna runt korset är vanliga parisare och den sörjande jungfru Maria en kvinna i borgerlig sorgedräkt med hatt och flor. Också den finländske konstnären Albert Edelfelt hakade på trenden då han förlade Maria Magdalenas möte med frälsaren till en finländsk björkskog.

Albert Edelfelt: Kristus och Maria Magdalena (1890)

För dessa konstnärer blev Jesus familj ett medel för att levandegöra och vardagliggöra guden. Det finns inte mycket av prakten i de medeltida bilderna av den heliga familjen kvar i Fritz von Uhdes Flykten till Egypten (1891). I stället ser man en man och kvinna som vandrar på en lerig väg medan skymningen faller. Det enda som avslöjar att detta inte är en vanlig familj på vägen till München (där Uhde målade tavlan), är en liten antydan till ljus omkring barnets huvud. En liten eftergift för konventionen krävs trots allt för att betraktaren ska förstå vilken familj det handlar om...

Fritz von Uhde: Flykten till Egypten (1891)

Och idag då? Fortfarande känner man lätt igen den heliga familjen på de ikonologiska atributen. Glitterband, kökshanddukar och änglavingar av papp har blivit vår tids kännetecken på världshistoriens oftast avbildade familj.

God Jul till alla läsare!

Julia Dahlberg

Mistä tunnet sä perheen?

Naisten tiedesäätiön tilaisuudessa (”Emeritat äänessä” -sarja) tiistaina 10.12.2013 kuultiin professori, emerita Riitta Jallinojan tutkimuksesta otsikolla "Syntynyt perheeseen" Perhettä laajasti tutkinut Jallinoja kertoi hankkeestaan, jossa hän analysoi perheeseen syntymisen ja perhetaustan vaikutuksia. Jallinojan tutkimuksessa on mukana monenlaisia eurooppalaisia perheitä, niin aatelisia, pappissäätyisiä perheitä kuin yritysdynastioitakin.

Millaisia ilmentymiä perhe saa - miten esimerkiksi valokuvissa perhe esitetään, millaisissa tilaisuuksissa perhe realisoituu, miten sukulaiset vaikkapa rakentavat kesämökkejään samoille maille tai kokoontuvat viettämään joulua? Miten perhe muuttuu ajallisesti - milloin esimerkiksi avioerot alkavat yleistyä? Tutkimusaineistona mm. perhekronikoita, sukututkimuksia ja haastatteluja.