Historiaa kiireessä

Historiantutkimuksen tärkeäksi tehtäväksi nostetaan usein nykypäivässä esiintyvien ilmiöiden selittäminen. Ala onkin erinomainen työkalu kenelle tahansa, joka haluaa ymmärtää ympäröivää maailmaa. Historiallisia tapahtumia, tietoja ja muutoksia käytetäänkin nykypäivän ongelmakohtien kontekstointiin sekä mahdollisten ratkaisujen esittämiseen. Tulkinnassa tärkeä rooli on kuitenkin sillä, että lähtökohtana havaittu ongelma pitää paikkansa, sillä muuten myös siihen tarjotut selitykset vaikuttavat eriskummallisilta.

 

Perheen jäljillä -hankkeen piirissä Ilana Aalto on tutkinut sitä, miten historialla selitetään väitettä kiireen lisääntymisestä perhearjessa. Hoitokiireitä selittäessä yhdistyvät Aallon mukaan niin pitkän kuin lyhyen aikajakson selitykset. Toisaalta korostetaan maalaisyhteiskunnan sukuyhteisöjen hajonneen niin, etteivät isovanhemmat voi tarjota yhtä helposti apuaan lastenhoitoon, toisaalta selitykseksi tarjotaan naisten siirtymistä kotiäideistä työpaikoille sekä työelämän muuttumista aiempaa sitouttavammaksi. Lisäksi Aalto tarkastelee selityksiä, jonka mukaan vanhempien huono läsnäolo on ollut vakiotekijä suomalaisessa kasvatuksessa sukupolvesta toiseen – ja mahdollisesti jopa antiikin Kreikkaan ulottuva ongelma.

Nykypäivän huolet eivät ole kuitenkaan aina yhteiskunnallisen tutkimustiedon valossa perusteltuja: Aalto viittaa Anneli Miettisen ja Anna Rotkirchin Väestöliitolle tekemään tutkimukseen Yhteistä aikaa etsimässä, jonka mukaan perheiden vapaa-aika on 2000-luvulla itse asiassa lisääntynyt, kiireen kokemus vähentynyt ja vanhemmat ovat hyvinkin valmiita tinkimään omasta vapaa-ajastaan lastensa hyväksi. Koska yhteiskunnallinen tutkimustieto ei tue esitettyjä käsityksiä, niitä tukevat historialliset selitysmallit tuntuvat yhdentekeviltä.

Historiasta puhuminen ei tässä yhteydessä näyttäydy selitysmallin etsimiseltä nykypäivän ongelmille vaan perustelulta nykyisyyttä koskevan ihannekuvan esittämiselle. Kiireisestä perhearjesta puhuttaessa historiaan liittyvät puheenvuorot ovat yksittäisiä näkökohtia. Aallon mukaan ”kiireen historiaa kuvaavia puheenvuoroja yhdistää - - historiakuvien ylimalkaisuus ja sumeus”.

Historiallisten esimerkkien valikoivan käytön ei kuitenkaan tulisi lannistaa historioitsijoita käyttämästä tutkimustietoaan nykypäivän kontekstointiin. Aallon mukaan ”perhehistorian tutkimuksen tehtävänä on historiakuviin vetoavissa debateissa nimenomaan muistuttaa menneisyyden moninaisuudesta ja suhteellistaa nykyajan huolia”. Monipuolisesti perheiden historiaan liittyvät Perheen jäljillä -projektin tutkimusartikkelit tarjoavat omalta osaltaan katsauksen siihen osaamiseen, joita historiantutkijoilla on tarjota perheiden arkeen liittyvään keskusteluun.

Ilkka Hemmilä

Henrik Ibsen – defender of emancipated women and father of an illegitimate child

While staying in Oslo, I must – I thought – blog about the famous Norwegian author and playwrite Henrik Ibsen (1828-1906). Ibsen’s play A Doll’s House (Et dukkehjem), written, published and first performed in 1879 was, after all, a significant and relatively early expression for women’s liberation from the bourgeois domestic cage. I imagined that I would present Ibsen as an important spokesman in the struggle for women’s political and economic emancipation. His wife Suzannah Ibsen (1836–1914, née Daae Thoresen) has introduced him to the writings on John Stuart Mill (1806-1873) on women’s rights.

When Ibsen wrote his play, it was considered scandalous. Debates ensued. It was hardly acceptable to Ibsen’s contemporaries that Nora Helmer, the protagonist of A Doll’s House, quitted her home, her husband and her three small children. At the end of the play, Nora, an unfulfilled middle-class housewife and mother, denied that her life with her husband was a true marriage, while she continued by declaring that her husband was a stranger to her and her small children were better off without her. When the front door slammed after her, walking out on her family after her final “Farvel”, many people in the audience must have shuddered with shock.

In 1889, a decade later, Clement Scott, the critic of the Daily Telegraph, commended the acting and observed that “[t]he interest [of the audience] was so intense last night that a pin might have been heard to drop.” However, he observed: “But at the present moment we have no time or opportunity to discuss Ibsen or his theories, which we might do at great length. We do not honestly believe that those theories as expressed in ‘The Doll’s House’ would ever find favour with the great body of English playgoers.”

In fact, Ibsen himself thought it necessary to write an alternative version of the play when his translator and agent informed him that there was a risk that his play would be tampered with in Germany and that the North-German theaters especially would prefer a different ending. In the alternative version, Nora’s husband showed her their sleeping children when she was leaving. At the end, she was unable to make them motherless by quitting the house and them.

Moreover, I had planned to tell how Ibsen had modeled the plot of A Doll’s House and Nora Helmer on a real-life incident involving Laura Kieler (née Petersen, 1849-1932), a family friend of the Ibsens. Laura Kieler had taken a loan in order to finance her family’s trip to Southern Europe after her husband had contracted tuberculosis and the doctors had recommended a warmer climate. Unable to raise the money to pay the debt, desperate, pregnant and unwell, Laura Kieler had forged a document in order to get out of the predicament.

Unlike Torvald Helmer who threatened his wife Nora with having the upbringing of their children taken away from her and the reduction of their union to a mere façade, Victor Kieler took his wife Laura to court in order to have sole custody of the his children – also the newborn – and a legal separation. Laura Kieler was labelled an unfit mother. In addition, she was sent to a mental asylum for a month. Only two years later did her husband relent and accept to take her back so that she could again live with her children.

So, this was the original plan for the blog. But it did not turn out that way. As I was about to visit the Ibsen Museum (Henrik Ibsens gate 26) in Oslo with my uncle, I read more about the life of this famous author. Then I discovered that I had to abandon my original idea of focus on A Doll’s House and Ibsen’s role in women’s lib.

Instead, I realized that I would have blog about another, less exemplary aspect of Henrik Ibsen himself. Namely, Ibsen as the father of an illegitimate son who is not mentioned in his official entry in the Norsk biografisk leksikon alongside with Sigurd Ibsen (1859–1930), Ibsen’s legitimate son. (Obviously, the place of illegitimate children is not among the legitimate children in biographical encyclopedia articles even if they were acknowledged as Ibsen’s was.)

When Henrik Ibsen was a mere impoverished youth and working as an apprentice pharmacist in the household of the chemist Reimann in Grimstad since 1844, on 9 October 1846, Reimann’s maid gave birth to a son who was baptized Hans Jacob Henrichssen Birkedalen. The baby’s mother Else Sophie Jensdatter (1818-1892) named Ibsen as the father, and this was duly recorded at the baptism.
The alleged father could deny paternity if he wished to escape the imposition of child maintenance payments until the child’s fifteenth year by the officials. In his reply, Henrik Ibsen observed that he could not “categorically deny responsibility of the infant” as he had “regrettably” had intimacies with the ten-year older Else Sophie Jensdatter. However, Ibsen observed that she had also “kept company with other young gentlemen” at the time. Moreover, he considered that their being in the same household and “her tempting deportment” had caused his moral lapse.

So, the older temptress had thrown herself on top of the young and innocent, but good-looking and ambitious lad in the scenario of young Ibsen. Indeed, this has been one of the most common clichés used for illegitimate mothers.

At first, Ibsen made the maintenance payments regularly, but later he fell into arrears. He had financial difficulties, but he was also pursuing other love interests. In 1850, Ibsen’s failure to pay child maintenance on time lead to his being threatened by the officials with forced labour in the Fortress of Akershus in Oslo. This was averted, but Ibsen had maintenance arrears many times over the years, especially after his own marriage in 1858 until the final payment in 1862 released Ibsen from the maintenance obligation.

Per Kristian Heggelund Dahl has observed about Ibsen’s “reserved indifference” towards the economic plight of Else Sophie Jensdatter and his son Hans Jacob Henrichssen that “[t]he cleft that separates [Ibsen] from mother and child is deep. He doubts the paternity imposed on him […].” Indeed, Ibsen may never even have seen his illegitimate son, whom he apparently considered a dark and shameful secret of his unhappy early life.

Henrik Ibsen and his family left for Germany and Italy in 1864, and they lived abroad for more than two decades. Thus, Ibsen’s rising star took him to European fame and fortune, while his former lover’s prospects spiraled down as a labourer who died pauperized and living on charity. While Ibsen’s legitimate son Sigurd Ibsen (1859–1930) became prime minister and doctor of laws, Hans Jacob Henrichssen became a blacksmith with a fondness for reading, alcohol and fiddles. He had several children, including one illegitimate daughter, and he also died a pauper in 1916. While Ibsen’s legitimate son rose to the elite of the new nation, the bastard son was plunged into obscurity, manual labour and the workhouse.

Nevertheless, it is worth remembering that this year Norway celebrates the centenary of the so-called “Castberg’s laws on children” (De Castbergske barnelover), named after the politician Johan Castberg (1862-1926), one of the most active spokesmen of the reform. The six laws were very progressive in their time, giving illegitimate children, e.g., equal inheritance rights after both parents and a right to the paternal name. Despite being criticized for undermining Christian family values and promoting promiscuity, the laws were accepted on 10 April 1915.

The “Castberg’s laws on children” were too late to make a difference in Else Sophie Jensdatter’s or Hans Jacob Henrichssen’s lives, but they certainly improved the fortunes and prospects of many other Norwegian illegitimate children. They came to mark an important milestone in making all children equal regardless of their parents’ marital status. The centenary of “Castberg’s laws on children” is well worth celebrating – especially bearing in mind that similar reforms were made in Finland only in the 1970s, more than half a century later.

Mia Korpiola

Further reading:

• “All about Henrik Ibsen” - A Doll’s House, The National Library of Norway (accessed 27 June 2015).
• Per Kristian Heggelund Dahl, “Maintenance proceedings against Henrik Ibsen 1846–1862,” Ibsen Studies 1:1 (2000), pp. 81-96. 

• Joan Templeton, Ibsen’s Women. Cambridge University Press, Cambridge 1997.

• Roger Tronsta, “Henrik Ibsen i Grimstad”, (accessed 27 June 2015).

• Vigdis Ystad, “Henrik Ibsen”, Norsk biografisk leksikon (Norwegian Biographical Encyclopedia, accessed 27 June 2015).

I skuggan av familjeträdet

–När jag så kommer in i storstugan, fortfor han, sitter där fullt av bondkarlar kring väggarna, som alla har grårött hår och vita ögonbryn och stor underläpp och är så lika far, som ett bär är likt ett annat. [- - -] – "Jag skulle allt vilja tala ett par ord med er, far", säger jag, "men här är så många främmande."  –"Å, det är bara släkten", säger far, "de här karlarna har alla bott på Ingmarsgården, och den äldste av dem är ända från hedenhös."

I det första kapitlet till Selma Lagerlöfs roman Jerusalem (1901–1902) får läsaren möta den unge bonden Ingmar Ingmarsson på Ingmarsgården som plöjer sina åkrar medan han går och resonerar med sig själv. I tankarna går han upp till himlen för att rådfråga sin far om sin framtid, men i den himmelska motsvarigheten till fädernegården är det plötsligt fullt av män som genom en kännspak fysisk likhet kan identifieras som hela den samlade släkten Ingmarsson. Framför den unge mannens ögon sitter generation efter generation i en lång kedja av män som brukat släktgårdens jord sedan urminnes tider.

Selma Lagerlöf fångar på det här sättet det förhållande som råder mellan den enskilda mannen och minnet av de föregående generationerna. I de tysta anfädernas närvaro för den unge huvudpersonen i romanen en dialog med sin far där han försöker rättfärdiga och försvara sina stundande äktenskapsplaner utgående från de krav som han föreställer sig att släktarvet – alltså gården – ställer på honom.

Moderna beteendevetare skulle kanske säga att Lagerlöf visar hur individen formar sin egen identitet i dialog med sina föreställningar om vad den egna släkten står för. Inom identitetsforskningen talar man numera ofta om betydelsen av föreställd delaktighet och tillhörighet för skapandet av identitet. I sådana sammanhang uppfattas familjen allmänt som en av de viktigaste gemenskaperna.

Under de senaste tre eller fyra årtiondena har det ägnats en hel del spaltutrymme åt att diskutera hur det kollektiva historiemedvetandet skapas. Man talar om ”det kollektiva minnet” som ett uttryck för hur vi uppfattar oss själva i realtion till det förflutna. Det kollektiva minnet uttrycks bland annat genom populärmedia, historiska minnesmärken och monument samt museer och kulturevenemang.
Ända fram till relativt nyligen har man däremot fäst mycket liten uppmärksamhet vid det sätt som minnen skapas och upprätthålls inom mindre och privata enheter såsom exempelvis familj och släkt.

Sedan det tidiga 2000-talet har det emellertid funnits ett ökande intresse för hur minnen och upplevelser som reproduceras inom familjen och släkten påverkar individens sätt att förstå både sin samtid och sitt förflutna. Familj och släkt är ofrånkomligen för de flesta människor ett identitetsskapande kollektiv – åtminstone i någon mån. Identitet föds genom samröre mellan individer med delad förståelse av ordens och berättelsernas betydelse. Inom släkten och familjen finns i regel många sådana ord eller berättelser som fungerar som gemensamma inbördes referenser och vars innebörd kan vara svåra för utomstående att förstå. Genom upprepning och reproduktion integreras dessa referenser i individens identitet.

Att forska kring släkt och släktidentitet som en historisk process kan naturligtvis vara förenat med flera svårigheter. Delvis handlar det naturligtvis om bristen på material. Få släkter har lämnat efter sig tillräckligt med källor för att man ska kunna följa flera generationer. Bland de familjer som bevarat sådant material tillhör de allra flesta samhällets elit.

Därtill handlar det också om problemen med att hitta de rätta källorna. Få människor ägnar tid åt att explicit reflektera och dokumentera dessa reflektioner om sin egen släkt. Ännu ovanligare är det att flera personer i samma släkt gör det. En forskare får därför ofta vara beredd att gå igenom mycket stora mängder material för att hitta de rätta källorna.

Men trots svårigheterna kvarstår faktum att de flesta människor lever och kommunicerar med varandra inom släkt och familj. Genom familjen skapar vi oss en bild av vem vi är och vart vi hör. Genom familjen upplever vi de stora kontexterna som samhälle, klass och nation. Inom familjen socialiseras vi in i våra könsroller och i våra politiska åsikter. Till och med i de fall där en individ av någon anledning önskar ta avstånd från, eller helt bryta med sin släkt, får släktbakgrunden i varje fall en betydelse som referens för de värderingar eller idéer individen önskar ta avstånd ifrån. Som identitetsskapande kollektiv förtjänar familjen och släkten därför mer uppmärksamhet av historieforskningen.

Julia Dahlberg

Texten baserar sig på den diskussion kring släkt och kollektiv identitet som jag fört i boken Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945 som utkommer inom kort. J. Dahlberg & J. Mickwitz, Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945, Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 2014.

Länkar och litteratur:

• Lagerlöf, Selma, Jerusalem (1901-1902) (fritt tillgänglig e-version på Projekt Runeberg).

• Attias-Donfut, Claudine & Francois-Charles Wolff, ”Generational Memory and Family Relationships”, Malcolm L. Johnson (ed.), The Cambridge Handbook of Age and Ageing, Cambridge 2005.

• Bertaux, Daniel & Paul Thompson, Between Generations. Family Models, Myths & Memories, New Brunswick 2007.

• Green, Anna, ‘‘Individual Remembering and ‘collective memory’. Theoretical Presuppositions and Contemporary Debates’’, Oral History 2:2004.

• Green, Anna, “Intergenerational Family Stories. Private, Parochial, Pathological?”, Journal of Family History 2:2013.

• Lönnqvist, Bo, En finsk adelssläkts öden. Standertskjöld–Standertskjöld–Nordenstam, Helsingfors 2007.

Forskarpresentation

Charlotte Vainio: Målsmanskapet för gifta kvinnor i medeltida svensk lag och rättspraxis

I Magnus Erikssons Landslag från år 1350 står det att sedan en man och en kvinna har blivit lagligen vigda är han hennes målsman. I äldre forskning har det antagits att den medeltida kvinnan var omyndig som ett resultat av detta – den som har en målsman är omyndig. Som omyndig kunde kvinnans rättsliga position jämföras med ett barns och det var först sedan kvinnan blev änka som hon blev myndig och självständig. De senaste årtiondenas forskning kring kvinnor som aktörer – som de som agerar – har dock visat att kvinnor deltog i det medeltida rättsliga livet i betydligt större utsträckning av vad man tidigare trott. Det har också visat sig att kvinnor själva sökte giftermål och att änkor gärna gifte om sig. Tidigare forskning indikerar alltså att det är förhastat att påstå att änkeståndet var något att föredra framför äktenskap, men också att målsmanskapet inte gjorde hustrun omyndig.

Min doktorsavhandling handlar om målsmanskapet med särskilt fokus på innebörden för gifta män och kvinnor. Vad var en målsman och vad var målsmanskap? Vad innebar det för en make att vara målsman? Vilka rättigheter och skyldigheter förde det med sig? Och vad innebar det för en hustru att ha en målsman? Hur påverkade målsmanskapet gifta kvinnors rättsliga utrymme?

För att undersöka målsmanskapet jämför jag lagtexten med praxis från det att Magnus Erikssons landslag skapades år 1350 fram till övergången till vad som kallas tidigmodern tid (början av 1500-talet). Medeltida rättspraxis är inte alldeles enkel att komma åt eftersom det inte fördes några regelrätta protokoll vid tingen. Istället får man förlita sig på de medeltida urkunder, alltså rättsliga dokumentet, som bevarats i spridda arkiv. Urkunderna är förvisso många men inte sammanbundna. Tack vare att otroligt arbete från Riksarkivet i Stockholm har urkunderna emellertid förtecknats i en (även för allmänheten) öppen databas kallad Svenskt Diplomatariums Huvudkartotek över Medeltidsbreven (SDHK) vilken gör det möjligt att utföra undersökningar såsom min. Totalt kommer jag att läsa igenom närmare 20 000 poster som grund för min avhandling.

Att enbart söka efter belägg för att ordet ”målsman” nämnts är nämligen långt ifrån tillräckligt. För det första var stavningen inte standardiserad och ordet kan ha stavats på många olika sätt. För det andra vill jag inte bara undersöka ordet, utan själva innebörden av ordet. Tidigare forskning har framhållit att målsmanskapet hängde nära samman med rollen som husbonde, att det var endast förbehållet män och att det innebar att mannen alltid skulle vara kvinnans representant i rätten. När man läser urkunderna blir det dock tydligt att den bilden är alltför förenklad. Även gifta kvinnor kunde representera sig själva på tinget, de kunde sälja jord, ge pantbrev, stå till svars för brott och så vidare. Det förekom också att hustrun valde en annan representant än sin make när hon fick förhinder att själv närvara.

De preliminära resultaten från min forskning indikerar att innebörden av målsmanskapet förändrades under slutet av 1400-talet. Från att ha varit ett mer allmänt begrepp för någon som förde någon annans talan blev det förbehållet den som förde talan för en som själv var oförmögen. Det verkar också som att kvinnor själva ville ha en målsman, i betydelsen representant och beskyddare, men att det fortfarande i mitten av 1400-talet inte innebar att kvinnor fick mindre myndighet.
Att hustrur under medeltiden inte var omyndiga samt att målsmanskapet inte var avgörande för deras rättsliga position betyder dock inte att kvinnor och män skulle ha varit lika inför lagen. Medeltida rätt handlade väldigt lite om allmängiltig jämlikhet – vare sig det gällde mellan könen eller över klassgränser – utan snarast om vad som var rätt eller fel i en specifik, given kontext. Det medförde ett rättssystem med variation och synnerligen konstruktiva lösningar där målsmanskapet förvisso fanns men knappast med entydiga ramar.

I exemplet nedan (SDHK nr 17012) har vi Katarina Turesdotter, som var änka efter Johan Magnusson. Hon skänkte sin morgongåva till domkyrkan i Linköping år 1408 för att hon ville ”nu, i mitt livs sista helbrägda timme, ge lite av det som Guds nåd haver mig givit”. Hon ger också herr Jöns, kanik i Linköping, fullmakt att bekräfta donationen vid häradstinget, ”precis som om jag själv eller min målsman var närvarande”. Det är huvudsakligen tre aspekter av just det här dokumentet som kommer att behandlas i min avhandling och som belyser komplexiteten i målsmanskapet. För det första är målsmannen inte namngiven vilket indikerar att Katarina hänvisar till en viss funktion (en representant) snarare än en viss person. För det andra är Katarina änka och skulle, enligt lagtexten, inte behöva en målsman alls. För det tredje jämställer Katarina sin egen närvaro med målsmannens och visar därmed på att målsmannen inte var den som skulle legitimera hennes gåva – målsmannens funktion var inte, i det här fallet, att bekräfta att någon utan rättslig kapacitet fick donera.

SDHK nr 17012. Katarina Turesdotters donationsbrev.

Tutkijaesittely

Maija Ojala: Käsityöläisten yrittäjäkulttuuri ja lesken asema Itämeren alueen kaupungeissa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa

Keskiajalla ja uuden ajan alussa käsityötuotanto tapahtui tavallisesti kotitalouden yhteydessä olleessa verstaassa. Virallisesti käsityöläismestari eli aviomies oli perheen pää ja verstaan pomo, mutta molempien aviopuolisoiden työpanosta tarvittiin perheen ja bisneksen ylläpitoon. Väitöskirjassani tutkin käsityöläisten yrittäjäkulttuuria neljässä Itämeren alueen kaupungissa, Tukholmassa, Tallinnassa, Riiassa ja Lyypekissä noin vuosina 1350−1620. Erityisesti tarkastelen lesken mahdollisuuksia jatkaa käsityöläisammatissa miehen kuoleman jälkeen.

Monet käsityöläisammattikunnat määrittelivät leskien oikeudet ja velvollisuudet säännöissään. Yleisin vaihtoehto leskelle oli avioutua uudelleen yhden vuoden ja päivän kuluttua tai luopua ammatistaan. Muita vaihtoehtoja oli jatkaa yhdessä lasten kanssa; palkata kisälli avuksi tai jatkaa niin kauan kunnes puolivalmiit työt oli saatu valmiiksi ja materiaalit käytetty loppuun. Osa ammattikunnista antoi lesken jatkaa vapaasti ammatissaan. Aiemman tutkimuksen mukaan ammattikuntasääntöjen leskipykälien tarkoituksena oli rajoittaa naisten työntekoa. Leskiartiklat voidaan myös tulkita mahdollisuuksiksi.  Ammattikunta sääntöjen ensisijainen tarkoitus olikin turvata tuotannon jatkuminen, mestarin sukupuoli näyttää ollen toissijainen.

Vaikeampaa sen sijaan on tutkia kuinka moni leskistä todella käytti hyväkseen näitä sääntöjen suomia mahdollisuuksia. Lyypekin kaupunginarkistossa on säilynyt käsityöläisten anomus- ja valituskirjeitä raadille. Kirjeitä laativat niin lesket, ammattikunnan vanhimmat ja yksittäiset mestarit kuin kisällit. Valitusten takaa paljastuvat hyvin moninaiset syyt: kiistat henkilön pätevyydestä, kiistat mestareiden määrästä ja erilaiset sääntöpykälien rikkomiset kuten leskelle määrätyn aikarajan rikkominen olivat yleisiä valituksen aiheita.

Sorvarin leski Meike Hoierschen lähettämä
kirje Lyypekin raadille 22.10.1583
(Archiv der Hansestadt Lübeck, ASA Interna,
Handwerksämter no. 1105)

Kirjeet osoittavat, että ainakin osa leskistä jatkoi ammatissaan miehensä kuoleman jälkeen. Jotkut jopa vuosia, kuten välskärin leski Magdalena, joka toimi ammatissaan 19 vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Se, että lesket pystyivät jatkamaan ammatissaan pitkään, osoittaa että leskien ammatinharjoittaminen oli kaupunkiyhteisössä hyväksyttyä. Lesket pystyivät ostamaan raaka-aineita, valmistamaan tuotteita verstaassa ja myymään valmiit tavarat. Käsityölästen maailma on usein käsitetty miesten maailmaksi. Koulutusjärjestelmä oppipojasta mestariksi kasvatti pojat osaksi tätä miehistä maailmaa, jonka huipentumana oli asema itsenäisenä mestarina ja perheen päänä. Alkuperäislähteissä esiintyvät vanhan ruotsin- ja saksankieliset termit kuten oppipoika ja kisälli tukevat aiemman tutkimuksen näkemystä. Tutkimukseni näyttää käsityöläisten maailman kuitenkin uudessa valossa: naiset ja erityisesti lesket olivat kiinteä osa käsityöläisten yrittäjäkulttuuria eikä heidän ammatinharjoittamistaan pidetty ongelmana.

Äpärän äidin pohdintoja A.D. 2014

Tuskin olin ennättänyt kotiin synnytyssairaalasta tuhisevan maidontuoksuisen nyytin kanssa, kun kotikaupunkini sosiaali- ja terveydenhuollon toimiala muisti minua kirjeellä. Väestörekisterinpitäjä oli ilmoittanut paikallisviranomaisille lapseni syntymästä, ja vanhemmille oli varattu aika lastenvalvojan luokse.

Ilahduin kovasti, vaikka olinkin tiennyt odottaa kutsua. Minulle perheoikeuden historian tutkijana olisi erittäin hauskaa ja hyödyllistä kokea isyyden tunnustamismenettely 2000-luvulla kirjoitettuani aviottomien vauvojen äiteihin kohdistuvasta kontrollista ja rangaistuksista uskonpuhdistusajalla. Joutuisinko nyt paikallisen kirkon ovensuuhun piiskattavaksi tai kaupungintalon edustalle häpeäpaaluun, ellen kykenisi osoittamaan lapselleni isää, joka joutuisi häneen nähden elatusvelvolliseksi?

Kokemus oli minulle myös uusi ja jännittävä, sillä ensimmäisen lapseni synnytin avioliiton turvasatamassa. Tällöin häneen päti jo antiikin Roomassa omaksuttu ja kirkon Pohjolaan lanseeraama isyysolettama. Sen mukaan avioliitto osoittaa lapsen isän (pater est quem nuptiae demonstrant). Esikoiseni kohdalla olettama oikeasti vastasi todellisuutta, vaikka historia on täynnä tapauksia, jossa aviomies ei mitenkään voinut olla lapsen siittäjä esimerkiksi pitkän poissaolon tai ulkomaan komennuksen vuoksi.

Avioliiton ulkopuolisen lapsen kohdalla ei tällaista olettamaa tietenkään ole. Lapselle voidaan silti vahvistaa oikeudellinen isä, joka saattaa myös olla hänen biologinen isänsä – ja useimmissa tapauksissa varmasti onkin. Lastenvalvojan luokse kutsutaan siis ennen kaikkea lapsen äiti, joka roomalaisesta oikeudesta omaksutun periaatteen mukaisesti (mater semper certa est), on varmuudella tiedossa. Tätä kaunista antiikista pohjautuvaa periaatetta on tosin nykytekniikka horjuttanut, sillä lapsihan on saattanut saada alkunsa luovuttajan munasolusta. Siksi esimerkiksi Saksan oikeudessa on muutettu äitiyden määritelmää 1990-luvulla niin, että lapsen äidiksi katsotaan lähtökohtaisesti lain mukaan hänet synnyttänyt nainen.

Toisaalta, nykyään on perus- ja ihmisoikeusvastaisena kyseenalaistettu myös yllä mainittu avioliittoon perustuva isyysolettama, koska sen perusteella lapsen äiti on voinut torpata lapsen biologisen isän pyrkimykset vahvistaa lapsi omakseen. Tällaisia tapauksia on julkisuudessa myös esiintynyt, mikä on kenties johtamassa lähiaikoina jopa isyyslain muutokseen. Jos muutos menee läpi, ei lapsen äiti enää voisi estää miestä, joka pitää itseään lapsen isänä, tutkituttamasta isyyttään DNA-testillä.

Ajat ovat muuttuneet, sillä vuosisata sitten isät pikemminkin pakoilivat elatusvelvollisuuttaan vannoen vääriä valoja käräjillä kuin taistelivat vuosia oikeudesta saada tunnustaa avioliiton ulkopuolella syntyneet pienokaisensa. Perintöoikeutta isänsä jälkeenhän ei aviottomilla lapsilla välttämättä ollut ennen kuin vasta 1970-luvulta lähtien, mutta lapsenruokkoa eli -elatusta saatettiin saada käräjien kautta tai vapaamuotoisesti. 1900-luvun alun juristimuistelmista on luettavissa herkullisia tuokiokuvia nuorten lakimiesten seuraamista käräjistä. Ymmärrettävistä syistä skandaalinkäryiset aviottomien lasten elatuskiistat saivat niissä paljon tilaa. Todistajia marssitettiin käräjille kertomaan, kenellä oli sutinaa peiton alla Maria Antintyttären kanssa tai kenen nähtiin iltasella hiippailevan Anna Laurintyttären aittaan. Monimiesjutut, eli tapaukset joissa lapsen äidillä oli monia eri seksikumppaneita lapsen siittämisen aikaan, olivat erityisen mehukkaita.

Toisaalta aviottomien lasten äidit kuvattiin toisinaan alaluokkaisiksi pyrkyreiksi, jotka pyrkivät vamppaamaan varakkaampia miehiä heiltä tai heidän perheiltään rahaa pumpatakseen. Esimerkiksi Kauko Kennäsin (varatuomari Eino Nyyssölän, 1877–1937, salanimi) kirjoittamassa kirjassa Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua (Otava, 1924) kuvataan, kuinka kevytkenkäinen Lempi-piika [!] sälytti äpäränsä toisen rakastajansa, vapaaherra Eric Sonnenhielmin äidin niskoille valehtelemalla aatelismiestä lapsen isäksi. ”Raskas oli asia vapaaherrattarelle, mutta täytyihän hänen ottaa pikku, viaton lapsiparka hoitoonsa. Eihän sillä voinut olla pahoja taipumuksiakaan, kun äiti oli maalta ja turmeltumaton!”

Itse en ole maalta, mutta silti lähdin suurin odotuksin ja iloisin mielin viattomasti uinuvan pikku au-lapseni ja sen isän kanssa kotikaupunkini lapsenvalvojan vastaanotolle. Lastenvalvoja, miellyttävä ja rauhallinen nainen, toivotti meidät kädestä pitäen tervetulleeksi ja selitti perusteellisesti niin isyyden vahvistamiseen kuin lapsen huoltajuuteen liittyvät asiat. Maistraatissa tapahtuvaan isyyden vahvistamiseen edellytettiin tunnustamislausuman lisäksi perustelulehden täyttämistä. Se tehtiin oikeusministeriön ilmeisesti vuonna 1976 vahvistamalle lomakkeelle, jossa kaikuivat vielä vanhojen hyvien aikojen lapsenruokkokiistojen sävelet. Niinpä siinä kysyttiin mm. olivatko vanhemmat kihloissa, milloin vanhemmat olivat aloittaneet keskinäisen sukupuolisen kanssakäymisensä ja milloin sekä missä vanhemmat olivat harjoittaneet seksiä erityisesti siittämisajankohtana.

Lastenvalvoja kuitenkin säästi meidät näiltä intiimeiltä uteluilta. Sen sijaan saimme kertoa esimerkiksi, milloin olimme tutustuneet toisiimme, milloin aloittaneet seurustelun ja milloin lapsen isä oli saanut kuulla raskaudesta. Monimiehisyystiedustelukin esitettiin – suureksi hilpeydekseni. Lastenvalvoja sen sijaan oli asiallinen ja lapsen isä enimmäkseen vaivautunut.

Vauvanhoitotuokio keskeytti välillä keskustelun. Tunnustamisen kohde, pikku imeväinen, esitti oman kantansa asioihin kovaäänisesti. Itse asiassa mielestäni olikin erikoista, että lapsen ei tarvinnut olla läsnä tilaisuudessa, vaan siihen oli kutsuttu vain äiti ja mahdollinen isäkandidaatti henkilötodistuksineen. Näin ei siis suljeta pois ilmeisen selviä tapauksia, jossa lapsi on fyysisesti niin silmin havaittavan erilainen kuin vanhempansa, ettei ole todennäköistä, että tunnustaja on biologinen isä. Toisaalta äidin vastustus estää vielä nykyään isyyden selvittämisen, jolloin lapsen oikeus biologiseen isäänsä ei toteudu.

Lastenvalvojan mukaan toimituksella pyritään takaamaan lapsen oikeus saada tietää juurensa ja sukulaisuussuhteensa. Omasta mielestäni menettely on yhä osin jäänne entisajan agraariyhteiskunnasta, jossa lapselle pyrittiin vahvistamaan elättäjä, jottei kunnan köyhäinhoito kuormittuisi alaluokkaisista naikkosäideistä ja heidän äpärälaumoistaan.

2000-luvun lapselle ei turvata oikeutta biologiseen isään ennen kuin sen selvittämisestä DNA-testillä heti synnytyssairaalassa tulee rutiininomaista kaikkien syntyvien vauvojen kohdalla. Tällöin saattaa kuitenkin paljastua tilanteita, että henkilö, joka pitää itseään lapsen isänä, ei todellisuudessa olekaan lapsen biologinen isä. Missä määrin olisi lapsen edun mukaista turvata perheiden stabiliteetti tyytymällä sosiaaliseen isyyteen? Vai olisiko sittenkin enemmän lapsen edun mukaista selvittää totuus lapsen biologisesta isästä, vaikka se saattaisikin joissain tapauksissa johtaa perheen rikkoutumiseen? Kumpaan isään – biologiseen vai sosiaaliseen – lapsella pitäisi olla oikeus? Näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia.

Poistuimme kaupungin virastosta keväiseen auringonpaisteeseen. Kaikki oli ennallaan, mutta kaikki oli muuttunut pikkuvauvani osalta. Hänelle oli syntynyt oikeudellinen sukulaisuussuhde – ja tätä myötä myös perintöoikeus – biologiseen isäänsä ja tämän sukulaisiin. Hän oli myös oikeutettu elatukseen isältään ja mahdolliseen perhe-eläkkeeseen. Vauvan isä – nyt siis myös juridinen isä – meni töihin. Itse lähdin kotia kohti ja ostin matkalla munkkeja. Oli syytä juhlia vanhempieni kanssa sitä, että pikku äpärälle oli nyt vahvistettu isä ja siten toinenkin elättäjä.

Mia Korpiola

Linkkejä (viitattu 17.3.2014):

Isän taistelu pienokaisestaan voi muuttaa isyyslakia.
Isyyslain muutos.

Perhesuhteet osana entisajan valtapolitiikkaa

Agency and State Building in the 16th and 17th centuries -konferenssi

Agency and State Building in the 16th and 17th centuries –konferenssi järjestettiin Jyväskylässä 13-15.11.2013. Perheen jäljillä –hankkeen näkökulmasta yksi kiinnostavimmista puheenvuoroista kuultiin Jyväskylän yliopiston tutkijoilta, Ulla Koskiselta ja Marko Hakaselta, joiden tutkimushankkeessa käsitellään Ruotsin valtaneuvoksia vuosina 1520-1680. Valtaneuvosten tehtävänähän oli toimia eräänlaisena kuninkaan hallitusapuna, mutta käytännössä vallan jakaminen neuvoston ja kuninkaan kanssa oli varsin hankalaa. Valtaneuvosten perhesuhteet ja niiden merkitys valtaannousussa nousi yhdeksi kiinnostavaksi kysymykseksi.

Tutkimushankkeen puitteissa tutkijat ovat koonneet laajan tietokannan, joka käsittelee noin 260 valtaneuvosta. Tietokantaan on kerätty henkilöiden nimi, syntymäaika, kuolinaika, nimityspäivä valtaneuvokseksi, ikä nimitettäessä, valtaneuvostoon kuuluneet perheenjäsenet, puolisot ja heidän isänsä, tieto aateloinnista sekä lähteet. Lisäksi tietokannasta ilmenee minä vuosina henkilö oli valtaneuvoksena, miten toimikausi päättyi ja vuosien 1621–1658 osalta tiedot siitä, kuinka moneen valtaneuvoksen kokoukseen hän osallistui vuosittain. Lähteinä tutkijat ovat käyttäneet hallinnollisia ja aatelissukuja koskevia matrikkeleita sekä biografioita.

Ulla Koskisen mukaan tietokannan pohjalta on tarkoitus tehdä kaksi artikkelia, joista toinen keskittyisi valtaneuvosten perhesuhteisiin ja verkostoihin. Tekeillä on myös yhteenveto eri sukujen osallistumisesta valtaneuvoston toimintaan ja tehtävän periytymisestä sekä mies- että naislinjassa. Ilahduttavaa on se että tietokanta tullaan julkaisemaan internetissä, joten myös tulevaisuuden perhetutkijat hyötyvät kootuista tiedoista.

Terhi Katajamäki