Perheen historiaa Historiantutkimuksen päivillä Turussa

Hankkeemme osallistuu Historiantutkimuksen päiville Turkuun ja käsittelee perhehistorian kysymyksiä 19.10.2017 klo 15.30-17.00 (työryhmä 30).

Sessiossa tarkastellaan perheitä, sukulaisuussuhteita ja sukupuolta myöhäiskeskiajalta nykypäivään. Esitelmät perustuvat Emil Aaltosen säätiön rahoittaman kolmivuotisen Perheen jäljillä -hankkeen tuloksiin, jossa yhdistetään perhehistorian ja sukupuolihistorian näkökulmia ja otetaan uuteen tarkasteluun ”entisaikojen perhe” ja siihen liitetyt käsitykset ja tutkimustiedot. Ajallisesti tarkastelu keskittyy siihen, millaisia perhesuhteet ovat olleet ennen 1900-luvun alkua ja miten menneiden vuosisatojen perintö on nähty 1900- ja 2000-luvuilla. Vanhojen ja uusien käsitysten törmäyttäminen auttaa rakentamaan entistä monipuolisemman kuvan lähisuhteiden monenlaisesta kirjosta.

Keskeisiä tutkittavia suhteita ovat hankkeessa olleet lain ja normien tunnistamat ja arvostamat keskeiset kolme suhdetyyppiä, joihin on lähtökohtaisesti liitetty kirkon siunaama avioliitto sekä verisukulaisuus: puolisoiden väliset suhteet, vanhempi–lapsi -suhteet sekä sisarusten keskinäiset suhteet.

Normien mukaisen suhdeasetelman lisäksi menneisyydestä löytyy silti monia muodostelmia, jotka eivät istu normeihin: on uusperheitä, vihkimättömiä suhteita, jalkavaimoja, ottolapsia, yksinhuoltajia ja sosiaalisesti määrittyneitä sukulaisuussuhteita (kuten kummius sekä tietyt hoiva- ja riippuvuussuhteet). Sessiossa tutkijat käsittelevät sekä normien mukaisia että niistä poikkeavia perhesuhteita ja muistuttavat siten, että menneisyyden moninaisten perheiden ymmärtäminen voi auttaa ymmärtämään ja ratkomaan myös nykyperheiden ongelmia.

Mukana työryhmässä dos. Mirkka Danielsbacka, VTT Antti Tanskanen,  FT Jarkko Keskinen, FM Taina Saarenpää ja FM Mari Välimäki, puhetta johtaa prof. Anu Lahtinen. 

Lisää tietoja Historiantutkimuksen päivistä sivuilla http://www.utu.fi/fi/sivustot/hitu2017/Sivut/home.aspx

Historiaa kiireessä

Historiantutkimuksen tärkeäksi tehtäväksi nostetaan usein nykypäivässä esiintyvien ilmiöiden selittäminen. Ala onkin erinomainen työkalu kenelle tahansa, joka haluaa ymmärtää ympäröivää maailmaa. Historiallisia tapahtumia, tietoja ja muutoksia käytetäänkin nykypäivän ongelmakohtien kontekstointiin sekä mahdollisten ratkaisujen esittämiseen. Tulkinnassa tärkeä rooli on kuitenkin sillä, että lähtökohtana havaittu ongelma pitää paikkansa, sillä muuten myös siihen tarjotut selitykset vaikuttavat eriskummallisilta.

 

Perheen jäljillä -hankkeen piirissä Ilana Aalto on tutkinut sitä, miten historialla selitetään väitettä kiireen lisääntymisestä perhearjessa. Hoitokiireitä selittäessä yhdistyvät Aallon mukaan niin pitkän kuin lyhyen aikajakson selitykset. Toisaalta korostetaan maalaisyhteiskunnan sukuyhteisöjen hajonneen niin, etteivät isovanhemmat voi tarjota yhtä helposti apuaan lastenhoitoon, toisaalta selitykseksi tarjotaan naisten siirtymistä kotiäideistä työpaikoille sekä työelämän muuttumista aiempaa sitouttavammaksi. Lisäksi Aalto tarkastelee selityksiä, jonka mukaan vanhempien huono läsnäolo on ollut vakiotekijä suomalaisessa kasvatuksessa sukupolvesta toiseen – ja mahdollisesti jopa antiikin Kreikkaan ulottuva ongelma.

Nykypäivän huolet eivät ole kuitenkaan aina yhteiskunnallisen tutkimustiedon valossa perusteltuja: Aalto viittaa Anneli Miettisen ja Anna Rotkirchin Väestöliitolle tekemään tutkimukseen Yhteistä aikaa etsimässä, jonka mukaan perheiden vapaa-aika on 2000-luvulla itse asiassa lisääntynyt, kiireen kokemus vähentynyt ja vanhemmat ovat hyvinkin valmiita tinkimään omasta vapaa-ajastaan lastensa hyväksi. Koska yhteiskunnallinen tutkimustieto ei tue esitettyjä käsityksiä, niitä tukevat historialliset selitysmallit tuntuvat yhdentekeviltä.

Historiasta puhuminen ei tässä yhteydessä näyttäydy selitysmallin etsimiseltä nykypäivän ongelmille vaan perustelulta nykyisyyttä koskevan ihannekuvan esittämiselle. Kiireisestä perhearjesta puhuttaessa historiaan liittyvät puheenvuorot ovat yksittäisiä näkökohtia. Aallon mukaan ”kiireen historiaa kuvaavia puheenvuoroja yhdistää - - historiakuvien ylimalkaisuus ja sumeus”.

Historiallisten esimerkkien valikoivan käytön ei kuitenkaan tulisi lannistaa historioitsijoita käyttämästä tutkimustietoaan nykypäivän kontekstointiin. Aallon mukaan ”perhehistorian tutkimuksen tehtävänä on historiakuviin vetoavissa debateissa nimenomaan muistuttaa menneisyyden moninaisuudesta ja suhteellistaa nykyajan huolia”. Monipuolisesti perheiden historiaan liittyvät Perheen jäljillä -projektin tutkimusartikkelit tarjoavat omalta osaltaan katsauksen siihen osaamiseen, joita historiantutkijoilla on tarjota perheiden arkeen liittyvään keskusteluun.

Ilkka Hemmilä

Tutkimustieto korvaa käsitykset – suvun merkityksessäkin

Veistos "Pyhä Anna itse kolmantena" Hattulan kirkossa. Pyhä Anna, Neitsyt Marian äiti ja Jeesuksen isoäiti, oli keskiajalla tärkeä pyhimyshahmo, jota kuvaavissa veistoksissa välittyi myös ylisukupolvisten suhteiden merkitys. Kuva: Anu Lahtinen.

Erääksi todisteeksi perinteisen perheen aseman romahtamisesta on nostettu suvun vähentynyt arvostus. Uusperheys, ihmisten juurettomuus, jatkuva muuttaminen liikkuvan työn perässä ja lyhyemmät parisuhteet ovat syitä, joiden takia suvun ja perheen merkityksen oletettiin romahtavan länsimaissa 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla: ihmiset elävät entistä yksilöllisemmin ja kaukana toisistaan, eikä heille jää aikaa perinteisten sukulaissuhteiden ylläpitoon. Kyse ei ole vain nuorten halusta yksilöllisyyteen. Helsingin Sanomat julkaisi tänä jouluna mielipidekirjoituksen nimimerkiltä ”Väsynyt mummu”, joka ei jaksa sukujouluihin liittyviä valmisteluja ja ihmissuhdekuvioita, ”tekosukurakkautta”.

Tilanne ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Perheen jäljillä –projektin piirissä Mirkka Danielsbacka ja Antti O. Tanskanen ovat haastatteluaineiston perusteella selvittäneet artikkelissa ”Ylisukupolviset suhteet 2000-luvulla”, miten suurten ikäluokkien edustajat (synt. 1945-1950) suhtautuvat itse ja huomioidaan muiden sukulaisten osalta roolissaan isovanhempina. Aineistosta löytyy erilaisia kertomuksia niin paljon kuin ihmiselämän kirjolta vain voi olettaa, mutta tutkijoiden päätelmä on selkeä: sukulaisten keskinäistä ajanviettoa arvostetaan edelleen, kenties jopa lisääntyvissä määrin.

Vaikka hyvinvointivaltio on korvannut suvulle ennen kuuluneen roolin lasten kasvattajana ja vanhusten hoitajana, perheen merkitys ei siis Danielsbackan ja Tanskasen mukaan ole kadonnut. Eliniän pidetessä ja lapsikuolleisuuden vähetessä suurten ikäpolvien edustajille, heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen jää entistä enemmän mahdollisuuksia yhteiseen kanssakäymiseen. Sama koskee myös laajennettua perhettä (isovanhemmat, tädit, sedät, enot, serkut) ja appivanhempia, joskin ei yhtä selkeästi. Ihmisten elämät ovat luonnollisesti yksilöllisiä, eivätkä kaikki ihmissuhteet ole toki ruusuisia.

Vaikka ihmissuhteet takkuilisivat nykypäivän suvuissa, sitä ei tarvitse pitää osoituksena nykyajan rappiosta. Perheen jäljillä –hankkeen puitteissa Taina Saarenpää on laatinut artikkelin keskiaikaisten porvarisäitien ja –isoäitien roolista perheissään. Saarenpään tutkimus käsittelee pääasiassa naisten toimijuutta, mutta paljastaa samalla myös perheenjäsenten välistä dynamiikkaa. Aikaisempinkaan vuosisatoina perheenjäsenten välinen kanssakäyminen ei ollut kitkatonta, laajennetusta perheestä puhumattakaan. Lisäksi nykyaikaa vastaavalla tavalla kosmopolittinen porvaristo joutui tuskailemaan ympäri Itämerta levittäytyneen sukunsa kanssa.

Vertailujen tekeminen eri aikakausien välillä on tunnetusti hankalaa. Yksi selkeä ero keskiajan ja nykypäivän välillä on kuitenkin havaittavissa. Tutkijoiden käytössä oleva aineisto on monipuolistunut niin, ettei se kuvaa enää vain yhteiskunnan yläluokkia. Aiemmin vain kansan murto-osan toiminnasta jäi jäljelle säilyviä lähteitä, ja nekin kuvaavat usein heidän toimintaansa viranomaisten kanssa. Sen sijaan nykypäivän tutkimusten lähdeaineistot ovat laajentuneet kattamaan kaikkia kansankerroksia, ja tutkijat itse pääsevät aktiivisesti kerryttämään niitä. Tutkimustieto tarkentuu ja korvaa aiempia teoriota tai tunnepohjaisia käsityksiä.

Ilkka Hemmilä

Pirstaleinen perhe menneisyyden arkena

Arnold Boonen: "Leskirouva Brechje Hooft" n. 1700-1729. Kuvalähde: Rijksmuseum, Alankomaat.

Menneisyyden ja nykyisyyden perhekäsityksiä yhdistää yksi asia: molemmat ovat odotusten täyttämiä. Odotukset ilmenevät valtion lakeina, järjestöjen sääntöinä tai yhteisöihin syöpyneinä käytänteinä. Odotuksista itsestäänselvin lienee itse perheen olemassaolo: aikuisten miesten ja naisten oletetaan hakeutuvan toistensa kanssa naimisiin ja hankkivan yhdessä lapsia. Toisistaan ja lapsistaan huolehtiminen kuuluu avioparin velvollisuuksiin kuolemaan asti. Perheys näyttäytyy tällöin selvärajaisena ilmiönä, johon kuuluminen on paitsi odotettavissa myös helposti rajattavissa.

Todellisuus vastaa kuitenkin harvoin ideaalitilanteita. Avioerot ja leskeksi jääminen rikkovat perheitä, kun taas uudelleenavioitumiset luovat uusia. Perhearjen monimuotoisuutta pidetään usein vain nykypäivän ilmiönä, mutta käytännössä ihmisten arkielämä on haastanut perhekäsitykseen liittyviä odotuksia niin kauan kuin kyseisiä odotuksia on ollut olemassa.

Perheen jälijllä -projektin piirissä monimuotoista perhekuvaa ovat käsitelleet muun muassa Maija Ojala ja Jarkko Keskinen. Molempien tutkimuskohteena on ollut suomalainen porvaristo, joka erilaisten kiltojen kautta säänteli sitä, kuka missäkin kaupungissa saa tuottaa tavaroita ja käydä kauppaa - toisin sanoen harjoittaa porvarin ammattia. Odotuksiin kuuluivat tiukat oletukset porvariuden sukupuolittuneisuudesta: miehen oletettiin olevan toimintaa hoitava perheen pää, jonka roolia nainen saattoi hoitaa vain väliaikaisesti poikkeustilanteissa.

Eräs näistä poikkeustilanteista oli aviomiehen kuolema. Tällöin leskelle annettiin siirtymäajan puitteissa mahdollisuus hoitaa liiketoimia, kunnes hän siirtäisi ne läheisen miehen, kuten täysi-ikäisen pojan tai muun sukulaisen hoidettavaksi. Vaihtoehtona oli myös avioitua uudelleen, jolloin uusi aviomies olisi saanut toiminnan omistuksekseen.

Monien avioliittojen solmimista elämän varrella pidetään nykyajan ilmiönä, mutta käytännössä se on vaikuttanut myös menneinä vuosisatoina. Kuten Ojala huomauttaa, keskiajan tai uuden ajan alun perhekeskeisessä yhteiskunnassa, jossa kuolema oli nykyistä äkillisempi vieras, ihminen saattoi avioitua elämänsä aikana jopa kolme kertaa. Tällöin viimeistään edellisestä avioliitosta periytyvät lapset tekivät perheistä monimutkaisia kokonaisuuksia, joihin saattoivat vaikuttaa käytännön hankaluudet ja kiistat.

Uudelleenavioitumisen rinnalla porvarisleskien arjessa erottui toinen vaihtoehto, joka myös rikkoi selkeää perhekäsitystä: leskeksi ja itsenäiseksi toiminnan harjoittajaksi jääminen. Tämä rikkoi niin porvarisyhteisöjen kirjoitettuja sääntöjä kuin muun yhteiskunnan tunnettuja odotuksia. Käytännössä asiansa osaavan lesken toiminta loi kuitenkin yhteisöihin vakautta, jota ei haluttu lähteä haastamaan.

Sen pahemmin suuret uusperheet kuin yksineläjät eivät vastaa virallisia käsityksiä selvärajaisesta ydinperheestä, jonka mielikuvat ovat periytyneet aina nykypäivään asti. Historiallisen tiedon tarkentuminen kuitenkin osoittaa, että aivan kuten nykyään, myös menneisyyden perhearki oli kaukana säännön- ja yhdenmukaisesta elämästä. Kuten Jarkko Keskinen artikkelissaan toteaa, perheen käsitteellä on vain vähän yhteistä historiallisen totuuden kanssa: "nykyihmisen mielikuva perheestä on historiaton sekoitus erilaisia rakenteita, arvoja ja toimintamalleja, jotka eivät samanaikaisesti ole olleet läsnä missään ajassa".

Ilkka Hemmilä

Entä äidit? Äitiysideaalien kiristymisen merkitys isyyden muutokselle

1980-luvun isyystutkijoita – modernin isyystutkimuksen ensimmäistä polvea – motivoi kysymys “entä isät?”, totesi Perhetutkimuksen päivillä vastikään puhunut brittiläinen isyystutkimuksen uranuurtaja professori Margaret O’Brien. Kun perhetutkimuksen valtavirta näytti tuolloin keskittyneen yksinomaan äiteihin, tuntui olennaiselta kiinnittää huomiota myös isiin.

Kun kysyin O’Brienilta, mikä hänen mielestään tämän päivän isyystutkimusta motivoi, hän vastasi kutakuinkin, että vanhemmuuden tasaamisen hidas edistyminen ja vanhemmuuden tasa-arvon puute. Tätä käsitteli myös perhetutkimuspäivien toinen isyysteemaa tarkastellut pääpuhuja, tutkijatohtori Petteri Eerola. Hän määritteli puheenvuorossaan nuorten isien uudeksi valtavirraksi ”kunnollisen isyyden”.

Eerolan haastattelemat alle kolmikymppiset isät painottivat perhekeskeisyyttä sekä isän osallistumista lapsen hoivaan ja kotitöihin. Tästä uuden kunnollisuuden normin rakentamisesta huolimatta viimekätinen vastuu ja arkipäiväinen päätöksenteko, niin sanottu metatyö jäi näiden miesten perheissä kuitenkin lapsen äidille. Miesten puheissa hoivaaminen ja läsnäolo saivat tilaa ja pelkkä leiväntuojan rooli nähtiin riittämättömänä. Miehet kuitenkin kuvasivat luontaisena sellaista työnjakoa, jossa isä on päävastuussa vauvaperheen elättämisestä. Nuoret isät siis ottavat osaa arjen askareisiin ja näkevät sen myös tehtävänään, mutta perhearjen koordinoinnissa isien rooli on edelleen avustava ja toissijainenkin.

Eerola kiinnitti huomiota siihen, että vaikka ajankäyttötilastoissa näkyy lisäys isien lastenhoitotyöhön käyttämässä ajassa, näkyvät tilastoissa myös isien pitkät työpäivät ansiotyössä. Lisäksi ajankäyttötilastot eivät juurikaan tavoita metatyön jakautumista perheissä. (Ylen epätieteellisestä kyselystä löytyy kuitenkin osviittaa aiheesta.) Kiinnostava tieto oli, että Kelan vuoden 2014 tilastojen mukaan 1980-luvulta lähtien hitaassa nousussa ollut isien käyttämien perhevapaiden määrä olisi kääntynyt laskuun. Eerola arveli myös, että perhekäsitysten konservatiivistuminen 2000-luvulla hidastaa ja estää vanhemmuuden jakamista.

Isyyden ”liian hidas” muutos kohti vanhemmuuden vastuiden ja tehtävien tosiasiallista tasajakoa on puhuttanut isyystutkimuksen ja perhepolitiikan toimijoita 1990-luvulta lähtien. Monia ratkaisuehdotuksia on esitetty. Usein avaimena muutokseen on nähty asennevaikuttaminen ja perhevapaajärjestelmien muuttaminen siten, että isät pääsisivät arjen hoivaan kiinni heti alusta lähtien ja mielellään myös itsenäisesti ilman äidin läsnäoloa. Eerola ehdotti puheenvuorossaan jaetun vanhemmuuden lähtökohtaisuuden vahvistamista perhepalveluissa. Sitä tulisi tarjota esimerkiksi neuvolassa asioiville perheille samanlaisena suosituksena kuin imetystä. Lisäksi Eerola suositteli, että perhevapaajärjestelmää pitäisi edelleen kehittää isän osuutta kasvattamalla ja panostaa työelämän asenteisiin, jotta isien perhevapaiden käyttö mahdollistuisi.

Nämä ovat kaikki mielestäni kannatettavia tavoitteita ja mahdollisia osaratkaisuja. Olen myös sitä mieltä, että miesten oma aktivoituminen vanhemmuuden tasa-arvon kysymyksissä olisi ensiarvoisen tärkeää. Nyt aktivismi kohdistuu ennen kaikkea huoltajuuskiistatilanteisiin, mutta niihinkin voisi löytyä ratkaisuja siitä, että isyys olisi äitiyden kanssa samalla viivalla alusta alkaen.

Viime aikoina olen miettinyt entistä enemmän myös äitiysideaalien merkitystä isyyden muutokselle. Varhaiset isyyttä koskeneet tutkimukset 1950–1960-luvulla tehtiin kyselytutkimuksina, joissa vastaajana oli perheen äiti. Myöhempi isyystutkimus piti tätä osoituksena perheajattelun äitikeskeisyydestä, joka tuli murtaa, jotta tasa-arvoiselle vanhemmuudelle tulisi tilaa. Tämän perintönä isyyttä ja äitiyttä tutkitaan nykyään omina, erillisinä traditioinaan, jotka risteävät vain harvoin. Perhetutkimuspäivien esitelmiä kuunnellessa tuli kuitenkin tunne, että ehkä olisi aika tuoda äidit takaisin isyystutkimukseen.

Isyystutkimuksessa äideistä on käytetty ilmausta ”isyyden portinvartijat”. Tällä tarkoitetaan, että yksittäisten heterosuhteiden tasolla äiti viime kädessä päättää, millaisen roolin isä saa. Ajattelussa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin se uhriuttaa isät äitien määrittelyvallan alle. Toiseksi se on todella epäreilu äitejä kohtaan, sillä se liioittelee äitien toimijuutta.

Äidit nimittäin toteuttavat äitiyttään laajempien rakenteiden puitteissa. 2000-luvulla äitiyden ideaalit ovat kiristyneet olennaisesti. Kiintymysvanhemmuus on popularisoitunut valtavirran vanhemmuusihanteisiin. Sen opit ammentavat sellaisista vahvoista argumenteista, kuten lapsen etu ja ihmisen luontainen, lajityypillinen toiminta. Vaikka kiintymyssuhdeajattelu ulotettiin koskemaan isyyttä jo 1980-luvulla, teoria tuntuu edelleen koskevan ennen kaikkea äitien ja vauvojen suhdetta. Kiintymysvanhemmuuden vakavasti ottavan äidin elämä keskittyy lapsen hoivaamiseen ja laittaa äidin omat yksilölliset tarpeet syrjään vähintään lapsen kolmen ensimmäisen elinvuoden ajaksi.

Lisäksi äitiys on kaikilla tasoilla intensifioitunut: minkä tahansa valinnan äiti vanhemmuudessaan tekeekin, sen pitäisi perustua tietoon ja asioiden selvittämiseen. Äitiydestä on tullut yhä enemmän (keskiluokan) projekti, merkityksellinen elämäntapa sinällään, samalla kun äitiyttä koskeva ajattelu on uudelleen tai edelleen fundamentalisoitunut. Samaan aikaan sellaiset poliittiset muutokset, kuten subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen, työntävät äitejä kotiin. Vaatimukset äitien kunnollisuudesta ja ”aidosta” läsnäolosta ovat läsnä myös äitien omissa puheissa.

Millä tavalla vanhemmuuden jakaminen heteroparin välillä näissä olosuhteissa mahdollistuu? Onko tällaisessa ilmapiirissä ok, että äiti antaa puolivuotiaan vauvan isän hoidettavaksi ja palaa töihin? Ja mietitäänpä metatyötä, joka äitien mielestä on edelleen heidän kontollaan: kun yleisesti oletetaan äidin olevan vastuussa siitä, onko lapsella kurahousut päiväkodissa mukana, montako reikää lapsen suusta hammastarkastuksessa löytyy tai osaako lapsi hiekkalaatikolla olla ottamatta lelua toisen lapsen kädestä, joutuu äiti myös vastaanottamaan ammattilaisten ja toisten äitien kommentit näistä asioista. Samaan ilmiöön liittyy isien ohi puhuminen neuvolavastaanotoilla tai se, että tilanteen sattuessa koulusta soitetaan ensimmäiseksi lapsen äidille. On vaikea luopua ensisijaisen ja vastuullisemman vanhemman asemasta, jos koko ympäristö työntää äitiä siihen. Toissijaisina, vastuusta vapaina vanhempina isillä on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet esiintyä ”rentoina” vanhempia, jotka eivät turhasta ”nipota”.

Äidit pitäisikin tuoda takaisin isyystutkimukseen siten, että kartoitettaisiin arkisia, rakenteellisia ja kulttuurisia esteitä vanhemmuuden jakamiselle ja isyyden muutokselle äitien näkökulmasta. Isälle voi tehdä tilaa myös kysymällä ”entä äidit?”

 

Ilana Aalto

 

 

Kirjallisuus

• Ilana Aalto: Isyyden aika. Historia, sukupuoli ja valta 1990-luvun isyyskeskusteluissa. Nykykulttuuri, Jyväskylä 2012.

Uusi näkökulma naisten sotakokemuksiin

Jyväskylän yliopistossa tarkastettiin  perjantaina 13.6.2014 FM Kirsi-Maria Hytösen etnologian väitöskirja ”Ei elämääni lomia mahtunut. Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana”. Käsitykset suomalaisten naisten sotakokemuksista ovat vuosikymmeniä rakentuneet Lotta Svärd-järjestön ympärille. Myös maatilojen emäntien kokemukset ovat saaneet tulkintansa. Näihin ryhmiin kuuluneiden naisten kokemukset ja työ ovat kiistatta tärkeitä, mutta kaikki naiset eivät olleet emäntiä tai lottia. Entä se suuri joukko naisia, joka saivat elantonsa palkkatyöstä ja joka joutui sota-ajan poikkeusoloissa työvelvollisuuslainsäädännön kohteeksi? Juuri heidän kokemuksiinsa Hytönen pureutuu, monipuolistaen ansiokkaasti kuvaa kansallisessa kertomuksesa niin keskeisestä murroskohdasta, sota-ajasta.

Hytösen tutkimus paikantuu etnologisen työn tutkimuksen, sukupuolentutkimuksen ja sodan kokemushistorian alueille. Keskeinen kysymys on, millaisia merkityksiä naiset itse antoivat tekemälleen työlle vuosikymmeniä myöhemmin sitä – välillä nostalgisestikin – muistellessaan. Hytönen tarkastelee työlle annettujen merkitysten kautta myös nk. työn eetosta. Muistitietoaineistossa korostuvat jatkuva työnteko, ahkeruus ja toimeliaisuus, ja ne asetetaan lähes kunniallisen kansalaisen mittareiksi. Tästä syystä myös työvelvollisuus tarkoittaa kertomuksissa lakia useammin yhteisesti jaettua moraalista velvollisuutta tehdä työtä. Työn eetokseen kuuluvat raataminen ja valtavat työmäärät, mutta myös ennen kaikkea selviytyminen – olivat olosuhteet tai työ miten raskaita tahansa, ei vaihtoehtoa ollut.

Hytösen mukaan työn eetosta rakennettiin muistelukerronnassa sota-ajan työstä. Hytönen asettaa tämän työkertomuksen mielenkiintoiseen vuoropuheluun ”vahvan naisen” kulttuurisen kertomuksen kanssa ja toteaa, että useiden naisten tukevan ja rakentavan tätä suurta kertomusta omasta sodan ja jälleenrakennusajan työstään kertoessaan. Hytönen toteaa, ettei kertomusta vahvoista naisista ole tarpeen sulkea pois tai kieltää, mutta muiden suurten kertomusten tapaan siihen on hyvä suhtautua varauksella.

Hytösen tavoitteena on ollut tulkita edelleen naisten kertomuksissaan esittämiä tulkintoja sota-ajan tapahtumista, ja hän tarkastelee ansiokkaasti sitä, kuinka sota-aikaa ja sodan kokemuksia on merkityksellistetty ja tulkittu kerrontahetkellä vuosikymmeniä myöhemmin. Hytönen nostaa esiin asioita, joita sodan ja jälleenrakennuksen ajan työstä on haluttu kertoa jälkipolville. Erityisen mielenkiintoinen on myös Hytösen huomio siitä, että vaikka perinteisesti maailmansota on nähty murroksena naisten palkkatyöhön siirtymisen kannalta, oli naisten palkkatyö ja siihen liittyvä mentaliteetti yleistynyt Suomessa jo ainakin 1930-luvulla.

Hanna Kietäväinen-Sirén

Kun isät lapsiaan piiskasivat

Lastensuojelun keskusliiton tuoreen kyselytutkimuksen mukaan entistä harvempi suomalainen hyväksyy lasten ruumiillisen kurituksen. Vastaajista 15 prosenttia hyväksyi sen kasvatuskeinona. Muutos on merkittävä, sillä kymmenen vuotta aiemmin fyysisen kurituksen hyväksyviä oli vielä 34 prosenttia. Asenteiden muutos ei silti ole täysin siirtynyt käytäntöön, sillä neljännes vastaajista kertoi tukistaneensa lastaan. Myös läimäyttäminen ja sormille näpäyttäminen kuuluu edelleen joidenkin vanhempien kasvatuskeinoihin. Sen sijaan lasten piiskaaminen on ”siirtynyt historiaan” ja ”herra Koivuniemi on pantu viralta”.

Historiaan selkäsaunat saavatkin jäädä, mutta kuuluvatko ne sinne? On tavallista, että kasvatuksen lähihistoriaa koskevissa nykymielikuvissa juuri ruumiillinen rankaiseminen saa keskeisen roolin. Ajattelemme, että iso- tai isoisovanhempien sukupolvi kasvatettiin ”kurissa ja Herran nuhteessa” eikä nykyisenkaltaista, lapsen näkökulmaan eläytyvää ja neuvottelevaa vanhemmuutta ollut olemassakaan.

Myös lukemissani 1920-luvulla syntyneiden suomalaismiesten isyysmuistelmissa piiskaaminen ja selkäsaunat saivat ison roolin sekä oman lapsuuden että kirjoittajien oman isyyden kuvauksissa. Kurittaminen liitettiin erityisesti isien tehtäviin.

”Joka vitsaa saastaa säästää lastaan vihaa, opetti herra Luther aikoinaan ja se opetus oli tiukasti painunut suomalaisten kalloihin ja niinpä he ahkeroivat aamuin illoin lastensa kurittamisessa, kukapa nyt lastaan olisi vihannut”, kirjoitti eräs muistelija. Myös hänen isänsä toimi näiden periaatteiden mukaisesti ja jakeli lapsille suuttuessaan ”armottomia selkäsaunoja”.

Piiskaamista kokeneet suhtautuivat ymmärtävästi isiensä toimiin: ”Isällä oli selkäsaunasta se käsitys, että se oli isällä rakkauden merkki, kun lastaan pieksi. Usein hän tapasi sanoa tästä, että: ’Jos isä lastaan rakastaa, hän sitä myös tarvitessa kurittaa.’” Nimenomaan isien nähtiin olleen perheidensä kurinpitäjiä, ja siihen heidän tehtävänsä perheessä myös nähtiin rajoittuneen. Kirjoittajat saattoivat samalla kuitenkin mainita, etteivät heidän omat isänsä koskaan turvautuneet väkivaltaan kasvatuksessa tai että isä antoi piiskaa lähinnä näön vuoksi ja että hänellä itselläänkin oli tällöin kyyneleet silmissä. Joidenkin perheessä piiskaaminen oli äidin tehtävä, mikä aina muistettiin mainita poikkeukseksi vaikka naapurilla olisi ollut samoin.

Kansatieteilijä Markku Aukian (2010) mukaan jälkikäteiskuva 1900-luvun alkupuolen ehdottomista ja ankarista kasvatuskäytännöistä on myytti. Käytännöt vaihtelivat kotien ja yhteiskuntakerrostumien välillä. Eniten jälkikäteiskuvaa vastaa rajoittava kasvatustyyli, jossa tavoitteena oli kuuliaisuuden, sovinnaisten tapojen ja työnteon oppiminen. Lapsen omapäisyys tuli murtaa. Kodeissa noudatettiin kuitenkin myös sallivaa kasvatusta, jossa lapset huomioitiin jossakin määrin yksilöinä. Lapset saivat esimerkiksi ruokapöydässä osallistua keskusteluun, ja rangaistuksia käytettiin vähän tai ei lainkaan.

1920-luvulla syntyneiden miesten muistelmissa sekä toistetaan autoritaarisen kasvatuksen myyttiä että kuvataan perheiden ja isyyksien tosiasiallista moninaisuutta. Kertomusten ristiriitaisuus selittyy ainakin osin sillä, miten nykypäivän näkökulmat vaikuttavat menneisyyden muisteluun. Ruumiillinen kuritus nousee muistelmissa ohittamattomaksi aiheeksi kenties siksi, että sen hyväksyttävyydestä oli käyty laajaa julkista keskustelua jo ennen kuin se kiellettiin laissa vuonna 1984 ja keskustelu on jatkunut myös tämän jälkeen. Kurittaminen on kytketty menneiden miespolvien isyyteen niin likeisesti, että 1920–1930-luvuilla lapsuuttaan eläneen on kommentoitava aihetta, vaikka ei olisi eläissään kokenut yhtään selkäsaunaa tai edes korvatillikkaa.

Myyttisestä ”perinteisestä isästä” – ankara ja etäinen lastensa kurittaja ja perheen leiväntuoja – on muodostunut isyyden historiakuvaa hallitseva hahmo. Käsitys autoritaarisista isistä sopiikin hyvin siihen kuvaan, joka lähimenneisyyden isistä nykyään halutaan antaa. Heidät esitetään nimenomaan jyrkkänä vastakohtana nykyajan isille. Tämän päivän isät taas kuvataan näkökulmasta riippuen joko auktoriteettinsa menettäneinä pehmoina tai hyvällä tavalla tasa-arvoistuneina, ”uusina” miehinä, jotka ymmärtävät lapsen näkökulmaa. Molemmissa tapauksissa sopii korostaa entisaikojen isän autoritaarisuutta joko myönteisenä tai kielteisenä piirteenä. Historia toimii näin nykyisen perhekeskustelun käyttövoimana.

Ilana Aalto

Kirjoitus pohjautuu sotasukupolven miesten isyyskokemuksia käsittelevään artikkeliini teoksessa Isän kokemus (Gaudeamus 2014).

Linkkejä ja lähteitä

• Ilana Aalto: Sotasukupolven miesten moninaiset isyydet. Teoksessa Petteri Eerola & Johanna Mykkänen (toim.): Isän kokemus. Gaudeamus 2014.

• Aukia, Markku: Lapset olkoot ihmisiksi. Suomen talonpoikaiskotien hiljainen kasvatus. Kansatieteellinen tutkimus. Turun yliopisto 2010.

• Heikki Sariola: Herra Koivuniemi pantu viralta – 30 vuotta ruumiillisen kurittamisen kieltämisestä. Lastensuojelun keskusliiton Taloustutkimuksella teettämän kyselyn tulokset 2014.

• Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki (SKR), Kansanrunousarkisto (KRA), Isää etsimässä -kokoelma.

Tutkijaesittely

Maija Ojala: Käsityöläisten yrittäjäkulttuuri ja lesken asema Itämeren alueen kaupungeissa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa

Keskiajalla ja uuden ajan alussa käsityötuotanto tapahtui tavallisesti kotitalouden yhteydessä olleessa verstaassa. Virallisesti käsityöläismestari eli aviomies oli perheen pää ja verstaan pomo, mutta molempien aviopuolisoiden työpanosta tarvittiin perheen ja bisneksen ylläpitoon. Väitöskirjassani tutkin käsityöläisten yrittäjäkulttuuria neljässä Itämeren alueen kaupungissa, Tukholmassa, Tallinnassa, Riiassa ja Lyypekissä noin vuosina 1350−1620. Erityisesti tarkastelen lesken mahdollisuuksia jatkaa käsityöläisammatissa miehen kuoleman jälkeen.

Monet käsityöläisammattikunnat määrittelivät leskien oikeudet ja velvollisuudet säännöissään. Yleisin vaihtoehto leskelle oli avioutua uudelleen yhden vuoden ja päivän kuluttua tai luopua ammatistaan. Muita vaihtoehtoja oli jatkaa yhdessä lasten kanssa; palkata kisälli avuksi tai jatkaa niin kauan kunnes puolivalmiit työt oli saatu valmiiksi ja materiaalit käytetty loppuun. Osa ammattikunnista antoi lesken jatkaa vapaasti ammatissaan. Aiemman tutkimuksen mukaan ammattikuntasääntöjen leskipykälien tarkoituksena oli rajoittaa naisten työntekoa. Leskiartiklat voidaan myös tulkita mahdollisuuksiksi.  Ammattikunta sääntöjen ensisijainen tarkoitus olikin turvata tuotannon jatkuminen, mestarin sukupuoli näyttää ollen toissijainen.

Vaikeampaa sen sijaan on tutkia kuinka moni leskistä todella käytti hyväkseen näitä sääntöjen suomia mahdollisuuksia. Lyypekin kaupunginarkistossa on säilynyt käsityöläisten anomus- ja valituskirjeitä raadille. Kirjeitä laativat niin lesket, ammattikunnan vanhimmat ja yksittäiset mestarit kuin kisällit. Valitusten takaa paljastuvat hyvin moninaiset syyt: kiistat henkilön pätevyydestä, kiistat mestareiden määrästä ja erilaiset sääntöpykälien rikkomiset kuten leskelle määrätyn aikarajan rikkominen olivat yleisiä valituksen aiheita.

Sorvarin leski Meike Hoierschen lähettämä
kirje Lyypekin raadille 22.10.1583
(Archiv der Hansestadt Lübeck, ASA Interna,
Handwerksämter no. 1105)

Kirjeet osoittavat, että ainakin osa leskistä jatkoi ammatissaan miehensä kuoleman jälkeen. Jotkut jopa vuosia, kuten välskärin leski Magdalena, joka toimi ammatissaan 19 vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Se, että lesket pystyivät jatkamaan ammatissaan pitkään, osoittaa että leskien ammatinharjoittaminen oli kaupunkiyhteisössä hyväksyttyä. Lesket pystyivät ostamaan raaka-aineita, valmistamaan tuotteita verstaassa ja myymään valmiit tavarat. Käsityölästen maailma on usein käsitetty miesten maailmaksi. Koulutusjärjestelmä oppipojasta mestariksi kasvatti pojat osaksi tätä miehistä maailmaa, jonka huipentumana oli asema itsenäisenä mestarina ja perheen päänä. Alkuperäislähteissä esiintyvät vanhan ruotsin- ja saksankieliset termit kuten oppipoika ja kisälli tukevat aiemman tutkimuksen näkemystä. Tutkimukseni näyttää käsityöläisten maailman kuitenkin uudessa valossa: naiset ja erityisesti lesket olivat kiinteä osa käsityöläisten yrittäjäkulttuuria eikä heidän ammatinharjoittamistaan pidetty ongelmana.

Äpärän äidin pohdintoja A.D. 2014

Tuskin olin ennättänyt kotiin synnytyssairaalasta tuhisevan maidontuoksuisen nyytin kanssa, kun kotikaupunkini sosiaali- ja terveydenhuollon toimiala muisti minua kirjeellä. Väestörekisterinpitäjä oli ilmoittanut paikallisviranomaisille lapseni syntymästä, ja vanhemmille oli varattu aika lastenvalvojan luokse.

Ilahduin kovasti, vaikka olinkin tiennyt odottaa kutsua. Minulle perheoikeuden historian tutkijana olisi erittäin hauskaa ja hyödyllistä kokea isyyden tunnustamismenettely 2000-luvulla kirjoitettuani aviottomien vauvojen äiteihin kohdistuvasta kontrollista ja rangaistuksista uskonpuhdistusajalla. Joutuisinko nyt paikallisen kirkon ovensuuhun piiskattavaksi tai kaupungintalon edustalle häpeäpaaluun, ellen kykenisi osoittamaan lapselleni isää, joka joutuisi häneen nähden elatusvelvolliseksi?

Kokemus oli minulle myös uusi ja jännittävä, sillä ensimmäisen lapseni synnytin avioliiton turvasatamassa. Tällöin häneen päti jo antiikin Roomassa omaksuttu ja kirkon Pohjolaan lanseeraama isyysolettama. Sen mukaan avioliitto osoittaa lapsen isän (pater est quem nuptiae demonstrant). Esikoiseni kohdalla olettama oikeasti vastasi todellisuutta, vaikka historia on täynnä tapauksia, jossa aviomies ei mitenkään voinut olla lapsen siittäjä esimerkiksi pitkän poissaolon tai ulkomaan komennuksen vuoksi.

Avioliiton ulkopuolisen lapsen kohdalla ei tällaista olettamaa tietenkään ole. Lapselle voidaan silti vahvistaa oikeudellinen isä, joka saattaa myös olla hänen biologinen isänsä – ja useimmissa tapauksissa varmasti onkin. Lastenvalvojan luokse kutsutaan siis ennen kaikkea lapsen äiti, joka roomalaisesta oikeudesta omaksutun periaatteen mukaisesti (mater semper certa est), on varmuudella tiedossa. Tätä kaunista antiikista pohjautuvaa periaatetta on tosin nykytekniikka horjuttanut, sillä lapsihan on saattanut saada alkunsa luovuttajan munasolusta. Siksi esimerkiksi Saksan oikeudessa on muutettu äitiyden määritelmää 1990-luvulla niin, että lapsen äidiksi katsotaan lähtökohtaisesti lain mukaan hänet synnyttänyt nainen.

Toisaalta, nykyään on perus- ja ihmisoikeusvastaisena kyseenalaistettu myös yllä mainittu avioliittoon perustuva isyysolettama, koska sen perusteella lapsen äiti on voinut torpata lapsen biologisen isän pyrkimykset vahvistaa lapsi omakseen. Tällaisia tapauksia on julkisuudessa myös esiintynyt, mikä on kenties johtamassa lähiaikoina jopa isyyslain muutokseen. Jos muutos menee läpi, ei lapsen äiti enää voisi estää miestä, joka pitää itseään lapsen isänä, tutkituttamasta isyyttään DNA-testillä.

Ajat ovat muuttuneet, sillä vuosisata sitten isät pikemminkin pakoilivat elatusvelvollisuuttaan vannoen vääriä valoja käräjillä kuin taistelivat vuosia oikeudesta saada tunnustaa avioliiton ulkopuolella syntyneet pienokaisensa. Perintöoikeutta isänsä jälkeenhän ei aviottomilla lapsilla välttämättä ollut ennen kuin vasta 1970-luvulta lähtien, mutta lapsenruokkoa eli -elatusta saatettiin saada käräjien kautta tai vapaamuotoisesti. 1900-luvun alun juristimuistelmista on luettavissa herkullisia tuokiokuvia nuorten lakimiesten seuraamista käräjistä. Ymmärrettävistä syistä skandaalinkäryiset aviottomien lasten elatuskiistat saivat niissä paljon tilaa. Todistajia marssitettiin käräjille kertomaan, kenellä oli sutinaa peiton alla Maria Antintyttären kanssa tai kenen nähtiin iltasella hiippailevan Anna Laurintyttären aittaan. Monimiesjutut, eli tapaukset joissa lapsen äidillä oli monia eri seksikumppaneita lapsen siittämisen aikaan, olivat erityisen mehukkaita.

Toisaalta aviottomien lasten äidit kuvattiin toisinaan alaluokkaisiksi pyrkyreiksi, jotka pyrkivät vamppaamaan varakkaampia miehiä heiltä tai heidän perheiltään rahaa pumpatakseen. Esimerkiksi Kauko Kennäsin (varatuomari Eino Nyyssölän, 1877–1937, salanimi) kirjoittamassa kirjassa Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua (Otava, 1924) kuvataan, kuinka kevytkenkäinen Lempi-piika [!] sälytti äpäränsä toisen rakastajansa, vapaaherra Eric Sonnenhielmin äidin niskoille valehtelemalla aatelismiestä lapsen isäksi. ”Raskas oli asia vapaaherrattarelle, mutta täytyihän hänen ottaa pikku, viaton lapsiparka hoitoonsa. Eihän sillä voinut olla pahoja taipumuksiakaan, kun äiti oli maalta ja turmeltumaton!”

Itse en ole maalta, mutta silti lähdin suurin odotuksin ja iloisin mielin viattomasti uinuvan pikku au-lapseni ja sen isän kanssa kotikaupunkini lapsenvalvojan vastaanotolle. Lastenvalvoja, miellyttävä ja rauhallinen nainen, toivotti meidät kädestä pitäen tervetulleeksi ja selitti perusteellisesti niin isyyden vahvistamiseen kuin lapsen huoltajuuteen liittyvät asiat. Maistraatissa tapahtuvaan isyyden vahvistamiseen edellytettiin tunnustamislausuman lisäksi perustelulehden täyttämistä. Se tehtiin oikeusministeriön ilmeisesti vuonna 1976 vahvistamalle lomakkeelle, jossa kaikuivat vielä vanhojen hyvien aikojen lapsenruokkokiistojen sävelet. Niinpä siinä kysyttiin mm. olivatko vanhemmat kihloissa, milloin vanhemmat olivat aloittaneet keskinäisen sukupuolisen kanssakäymisensä ja milloin sekä missä vanhemmat olivat harjoittaneet seksiä erityisesti siittämisajankohtana.

Lastenvalvoja kuitenkin säästi meidät näiltä intiimeiltä uteluilta. Sen sijaan saimme kertoa esimerkiksi, milloin olimme tutustuneet toisiimme, milloin aloittaneet seurustelun ja milloin lapsen isä oli saanut kuulla raskaudesta. Monimiehisyystiedustelukin esitettiin – suureksi hilpeydekseni. Lastenvalvoja sen sijaan oli asiallinen ja lapsen isä enimmäkseen vaivautunut.

Vauvanhoitotuokio keskeytti välillä keskustelun. Tunnustamisen kohde, pikku imeväinen, esitti oman kantansa asioihin kovaäänisesti. Itse asiassa mielestäni olikin erikoista, että lapsen ei tarvinnut olla läsnä tilaisuudessa, vaan siihen oli kutsuttu vain äiti ja mahdollinen isäkandidaatti henkilötodistuksineen. Näin ei siis suljeta pois ilmeisen selviä tapauksia, jossa lapsi on fyysisesti niin silmin havaittavan erilainen kuin vanhempansa, ettei ole todennäköistä, että tunnustaja on biologinen isä. Toisaalta äidin vastustus estää vielä nykyään isyyden selvittämisen, jolloin lapsen oikeus biologiseen isäänsä ei toteudu.

Lastenvalvojan mukaan toimituksella pyritään takaamaan lapsen oikeus saada tietää juurensa ja sukulaisuussuhteensa. Omasta mielestäni menettely on yhä osin jäänne entisajan agraariyhteiskunnasta, jossa lapselle pyrittiin vahvistamaan elättäjä, jottei kunnan köyhäinhoito kuormittuisi alaluokkaisista naikkosäideistä ja heidän äpärälaumoistaan.

2000-luvun lapselle ei turvata oikeutta biologiseen isään ennen kuin sen selvittämisestä DNA-testillä heti synnytyssairaalassa tulee rutiininomaista kaikkien syntyvien vauvojen kohdalla. Tällöin saattaa kuitenkin paljastua tilanteita, että henkilö, joka pitää itseään lapsen isänä, ei todellisuudessa olekaan lapsen biologinen isä. Missä määrin olisi lapsen edun mukaista turvata perheiden stabiliteetti tyytymällä sosiaaliseen isyyteen? Vai olisiko sittenkin enemmän lapsen edun mukaista selvittää totuus lapsen biologisesta isästä, vaikka se saattaisikin joissain tapauksissa johtaa perheen rikkoutumiseen? Kumpaan isään – biologiseen vai sosiaaliseen – lapsella pitäisi olla oikeus? Näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia.

Poistuimme kaupungin virastosta keväiseen auringonpaisteeseen. Kaikki oli ennallaan, mutta kaikki oli muuttunut pikkuvauvani osalta. Hänelle oli syntynyt oikeudellinen sukulaisuussuhde – ja tätä myötä myös perintöoikeus – biologiseen isäänsä ja tämän sukulaisiin. Hän oli myös oikeutettu elatukseen isältään ja mahdolliseen perhe-eläkkeeseen. Vauvan isä – nyt siis myös juridinen isä – meni töihin. Itse lähdin kotia kohti ja ostin matkalla munkkeja. Oli syytä juhlia vanhempieni kanssa sitä, että pikku äpärälle oli nyt vahvistettu isä ja siten toinenkin elättäjä.

Mia Korpiola

Linkkejä (viitattu 17.3.2014):

Isän taistelu pienokaisestaan voi muuttaa isyyslakia.
Isyyslain muutos.

Samaan aikaan toisaalla - Samtidigt någon annanstans

Mia Korpiolan kolumni Ennen ja nyt - Historian tietosanomissa: "Maahenkeä: maatilaperimyksestä ja perintöoikeudesta luopumisesta entisajan suomalaisessa maatalousyhteiskunnassa".

Sveriges Radio gör program om Tiina Miettinens och Urban Sikeborgs forskning om kvinnoöden på 1500-talet och släkten Bure: "Ingeborg förlorade hedern efter kunglig våldtäkt".

Perheen, suvun ja sukututkijoiden jäljillä

Tampereen Sukututkimuspäivä 25.1.2014

Francois Weil kirjoittaa vuonna 2013 ilmestyneessä teoksessaan Family Trees. A History of Genealogy in America, että vaikka monet tutkijat ovat analysoineet suosituimpien internet-hakuja, sellaisia kuin puutarhanhoito, musiikki, urheilu ja seksi, he aina merkillisen väheksyvästi sivuuttavat yhden: sukututkimuksen. Internetin suosituimpia sisältöjä ovat lukuisat sukututkimukseen liittyvät sivustot. Sukututkimusinnostus ei näytä laantumisen merkkejä. Pikemminkin päinvastoin.

Sukututkimuksen valtavasta suosiosta 2000-luvulla saatiin jälleen yksi todiste, kun "Perheen jäljillä" -projekti esittäytyi kolmen esitelmän voimin Tampereen Sukututkimuspäivän ohjelmassa. Tapahtuman järjestäjinä olivat Tampereen seudun sukututkimusseura sekä Tampereen työväenopisto. Sampolan rakennuksessa oli heti aamulla ovien avaamisen jälkeen ennennäkemätön tungos. Väkeä osallistui tapahtumaan sadoittain eikä eri myyntipöytien ääreen päässyt kuin jonottamalla.

Yli 500 paikkainen juhlasali oli täynnä, kun Hanna Kietäväinen-Sirén kertoi puolisonvalinnasta ja avioelämästä uuden ajan alun maaseudulla. Myös Mari Välimäen esitelmä Ruotsalaisesta avioliittolainsäädännöstä kiinnosti yleisöä ja muistiinpanoja tehtiin innokkaasti. Johanna Ilmakunnaksen esitelmää aatelis- ja säätyläisperheiden aikuisten lasten ja vanhempien suhteesta pidettiin yllättävänä ja samalla antoisana näkökulmana, jota harvemmin tulee ajatelleeksi. Ilahduttavaa oli, että moni kävi henkilökohtaisesti kiittämässä esitelmistä ja kertoi, että ne antoivat uutta ajateltavaa.  Tuntuu siltä, että Perheen jäljillä -projektimme on siis oikeilla jäljillä.

Sukututkimus mielletään usein eläkeväen puuhasteluna, jolla ei ole suurempaa tieteellistä merkitystä pikemminkin päinvastoin. Tutkija nappaa hyllystä matrikkelin tai selaa internetin tietokantoja, tarkistaakseen aatelis- tai säätyläissuvun perhesuhteet ja jatkaa tutkimustyötään tarkemmin asiaa pohtimatta. Itsestään selviltä tuntuvien perustietojen taustalla on kuitenkin satoja vuosia jatkunut ”puuhastelu”, joka on siirtynyt ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle. Erilaisten perheverkostojen tutkimisen mahdollistaa paljolti se, että aina on ollut ihmisiä, jotka ovat tehneet sukututkimusta. He ovat kyselleet, selvittäneet, kirjoittaneet ja julkaisseet.

Tiedon ketjun jäljitys on joskus kiehtovaa. Taivassalon kirkkoherran Elias Laguksen (1741–1819) käsikirjoituksen kellastuneella nimiölehdellä lukee ruotsiksi: ”Selvityksiä suvustani. Vanhimmat tiedot ovat edesmenneen äitini Catharina Palanderin tietoja vuodelta 1760 ja uudemmat kerätty ja koottu vuoden 1805 jälkeen." Axel Bergholm julkaisi tietojen pohjalta mm. Palander ja Lagus –sukujen selvitykset vuonna 1899. Sen jälkeen tietoja on julkaistu täydennettyinä useita kertoja. Uusinta pappissukutietoutta edustaa esimerkiksi Yrjö Kotivuoren toimittama ja internetissä julkaistu ylioppilasmatrikkeli-tietokanta.

Elias Lagus: Selvityksiä suvustani.

Ajan saatossa on unohtunut, että tiedon pohjana olikin oman sukupiirinsä hyvin tuntenut ja siitä tiedot kertonut Jalasjärven kappalaisen rouva Catharina Palander. Muutaman paperiarkin pohjalta on vuosisatojen kuluessa kasvanut valtava määrä henkilö- ja sukutietoa, joka on siirtynyt matrikkeleihin, sukukirjoihin, akateemisiin tutkimuksiin ja erilaisiin tietokantoihin.

Me historiantutkijat tarvitsemme Catharina Palanderin ja hänen poikansa Eliaksen kaltaisia ihmisiä, siis sukututkijoita!

 

Tiina Miettinen

Sampolan sukututkimuspäivä - Perheen jäljillä

Tampereen seudun sukututkimusseuran sukututkimuspäivän aikana syvennytään uusimpaan perhehistorialliseen tutkimukseen. Päivän esitelmät on järjestetty yhteistyössä Emil Aaltosen Säätiön rahoittaman ja dosentti Anu Lahtisen johtaman Perheen jäljillä -tutkimusprojektin kanssa. Sukututkimuspäivän aikana saadaan monipuolinen katsaus menneen ajan avioitumiseen ja perhe-elämään aina 1600-luvun maaseudulta 1800-luvun säätyläiskoteihin.

Ohjelmaan kuuluu myös tietoisku siitä, mitä sukututkimus on ja miten voi aloittaa sukututkimuksen.

Esitelmät pidetään Sampolan juhlasalissa. Sampolan osoite on Sammonkatu 2. Tapahtuman yhteydessä on Sampolan aulassa sukututkimusyhdistysten ja sukuseurojen sekä muiden sukututkimukseen liittyvien toimijoiden sukututkimusaiheisen materiaalin näyttelyjä ja myyntiä.

Tapahtuma on kaikille kiinnostuneille avoin ja pääsymaksuton.
Ajankohta: 25.1.2014 klo 10:00
Paikka:    Sammonkatu 2, Tampere

Tervetuloa mukaan!

Visa större karta

Ohjelma

• 10.00 Näyttelyt avautuvat

• 11.00-11.10 Puheenjohtaja Raine Raitio: Avaussanat

• 11.10-11.30 FT Tiina Miettinen, Tampereen yliopisto: Johdatusta päivän teemaan: Perhehistoriasta sukututkimukseen

• 11.30-12.30 FM Hanna Kietäväinen-Sirén, Jyväskylän yliopisto: "Erityinen ystävyys." Puolisonvalinta ja avioelämä uuden ajan alun maaseudulla

• 12.45-13.15 Tietoisku: Näin aloitat sukututkimuksen

• 13.30-14.30 FM Mari Välimäki, Turun yliopisto: "Jos Mies tahto itzens auda Awioskäskyyn..." Ruotsalainen avioliittolainsäädäntö 1600-luvulla

• 14.45-15.45 FT Johanna Ilmakunnas, Helsingin yliopisto: Perhesuhteita. Vanhemmat ja aikuiset lapset säätyläisperheissä 1700- ja 1800-luvulla.

• 15.45 Päätössanat

• 16.00 Näyttelyt suljetaan

Lisätietoja

Perhesuhteet osana entisajan valtapolitiikkaa

Agency and State Building in the 16th and 17th centuries -konferenssi

Agency and State Building in the 16th and 17th centuries –konferenssi järjestettiin Jyväskylässä 13-15.11.2013. Perheen jäljillä –hankkeen näkökulmasta yksi kiinnostavimmista puheenvuoroista kuultiin Jyväskylän yliopiston tutkijoilta, Ulla Koskiselta ja Marko Hakaselta, joiden tutkimushankkeessa käsitellään Ruotsin valtaneuvoksia vuosina 1520-1680. Valtaneuvosten tehtävänähän oli toimia eräänlaisena kuninkaan hallitusapuna, mutta käytännössä vallan jakaminen neuvoston ja kuninkaan kanssa oli varsin hankalaa. Valtaneuvosten perhesuhteet ja niiden merkitys valtaannousussa nousi yhdeksi kiinnostavaksi kysymykseksi.

Tutkimushankkeen puitteissa tutkijat ovat koonneet laajan tietokannan, joka käsittelee noin 260 valtaneuvosta. Tietokantaan on kerätty henkilöiden nimi, syntymäaika, kuolinaika, nimityspäivä valtaneuvokseksi, ikä nimitettäessä, valtaneuvostoon kuuluneet perheenjäsenet, puolisot ja heidän isänsä, tieto aateloinnista sekä lähteet. Lisäksi tietokannasta ilmenee minä vuosina henkilö oli valtaneuvoksena, miten toimikausi päättyi ja vuosien 1621–1658 osalta tiedot siitä, kuinka moneen valtaneuvoksen kokoukseen hän osallistui vuosittain. Lähteinä tutkijat ovat käyttäneet hallinnollisia ja aatelissukuja koskevia matrikkeleita sekä biografioita.

Ulla Koskisen mukaan tietokannan pohjalta on tarkoitus tehdä kaksi artikkelia, joista toinen keskittyisi valtaneuvosten perhesuhteisiin ja verkostoihin. Tekeillä on myös yhteenveto eri sukujen osallistumisesta valtaneuvoston toimintaan ja tehtävän periytymisestä sekä mies- että naislinjassa. Ilahduttavaa on se että tietokanta tullaan julkaisemaan internetissä, joten myös tulevaisuuden perhetutkijat hyötyvät kootuista tiedoista.

Terhi Katajamäki

Mistä tunnet sä perheen?

Naisten tiedesäätiön tilaisuudessa (”Emeritat äänessä” -sarja) tiistaina 10.12.2013 kuultiin professori, emerita Riitta Jallinojan tutkimuksesta otsikolla "Syntynyt perheeseen" Perhettä laajasti tutkinut Jallinoja kertoi hankkeestaan, jossa hän analysoi perheeseen syntymisen ja perhetaustan vaikutuksia. Jallinojan tutkimuksessa on mukana monenlaisia eurooppalaisia perheitä, niin aatelisia, pappissäätyisiä perheitä kuin yritysdynastioitakin.

Millaisia ilmentymiä perhe saa - miten esimerkiksi valokuvissa perhe esitetään, millaisissa tilaisuuksissa perhe realisoituu, miten sukulaiset vaikkapa rakentavat kesämökkejään samoille maille tai kokoontuvat viettämään joulua? Miten perhe muuttuu ajallisesti - milloin esimerkiksi avioerot alkavat yleistyä? Tutkimusaineistona mm. perhekronikoita, sukututkimuksia ja haastatteluja.

Perheitä, tunteita ja esineitä

Lontoossa lokakuussa 2013 järjestetyn konferenssin Emotional Objects: Touching Emotions in Europe 1600–1900 aiheena olivat esineet ja tunteet. Perhe ei ollut konferenssin keskeinen teema, mutta esitelmissä se nousi yhteiseksi nimittäjäksi tunteiden ja esineiden rinnalle.

Tunteiden historia onkin helppo yhdistää perheeseen, emootiot kun kuuluvat lähes itsestään selvästi perheisiin kaikkina aikoina ja mitä erilaisimmissa perheissä. On vaikea kuvitella perhettä ilman tunteita, positiivisia tai negatiivisia, voimakkaita tai haileita. Esineellinen kulttuuri puolestaan välittää perheiden sisäisiä ja perheen ulkopuolelle suuntautuvia tunnesiteitä, riippuvuussuhteita ja sukulaisuutta sekä aikalaisille että tutkijoille.

Esineet, tunteet ja perheet kietoutuivat yhteen alkaen prof. John Stylesin keynote-puheesta, jossa hän tarkasteli Lontoon löytölastenkotiin (London Foundling Hospital) 1700-luvulla jätettyjen lasten mukana tulleita pieniä muistoesineitä kuten kangassuikaleita, nauhoja, nappeja tai kirjelippuja. Erityisesti kankaanpalat ja nauhat ovat säilyneet hyvin, sillä löytölastenkodissa ne kaikki arkistoitiin huolellisesti lapsen tiedot sisältävien dokumenttien kanssa. Lapsensa löytölastenkotiin jättäneet ihmiset (usein, mutta ei aina, äidit) pyrkivät välittämään näiden vaatimattomien esineiden kautta huoltaan lapsesta ja sen tulevaisuudesta.

London Metropolitan Archives, A/FH/A/9/1/179: Foundling Hospital Billet Book, 1764-7, Foundling no. 16516. © John Styles ja The Foundling Hospital Museum.

Muistoesineet ja lahjat olivat merkityksellisiä seurustelusuhteessa, avioliittoa solmittaessa ja perhettä perustettaessa. Rakastavaiset ja kihlautuneet lahjoittivat toisilleen nauhoja, sormuksia, miniatyyrejä, siluettimuotokuvia ja muita pieniä esineitä kiintymyksen ja rakkauden osoitukseksi. 1700-luvulla vähemmän varakkaiden piirissä oli yleistä teettää tai joskus tehdä itsekin kolikoista symbolisia pikkuesineitä, joissa oli muistokirjoituksia ja kuvia. Näitä annettiin ja kannettiin kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden osoituksina, sillä kolikoita oli helppo kuljettaa mukana yhteiskunnassa, joka ei vielä perustunut rahataloudelle ja jossa kolikolla ei ollut ainoastaan rahallista vaan myös tunteellinen arvo. Kaikissa yhteiskuntaryhmissä ja kaikissa kulttuureissa ruoan ja yhteisten aterioiden merkitys perhesuhteille ja niiden vahvistumiselle on ollut ja on yhä suuri. Tutkimukselliselle haasteellista on se, että ruokaa ja syömistä on tutkittava materiaalisesta näkökulmasta toissijaisten esineellisten ja kirjallisten lähteiden avulla. Kirjeiden, keittokirjojen ja käytösoppaiden rinnalla uuden ajan alun oikeudenkäyntipöytäkirjat paljastavat, miten suuri merkitys annettiin ruoalle ja yhdessä syömiselle osana perhesuhteita.

Paperin ja kirjeiden merkitys perheen historialle on valtava, ja usean esitelmän aiheena (tai vähintäänkin keskeisenä lähteenä) olikin kirjeet ja se, miten perhesuhteita ylläpidettiin kirjeitse, kun kaikki perheenjäsenet eivät olleet samassa paikassa yhtä aikaa. Englannista löytyy mittavia perhearkistoja, joissa vaikkapa vanhempien välistä, lasten kasvatusta koskevaa kirjeenvaihtoa löytyy useiden vuosien ajata. Englantilaisen ja yleisemminkin brittiläisen aineiston runsaus näkyy siinä miten kattavia kirjeaineistoja on säilynyt jo 1500-luvulta, kun taas pohjoismaiset tutkijat ovat ehkä tottuneempia yhdistämään dokumentteja monista eri lähteistä varsinkin vanhempia aikoja tutkittaessa.

Kynän ja paperin lisäksi erityisesti naiset ovat kautta aikojen ilmaisseet tunteitaan neulan ja langan avulla. Useissa esitelmissä tarkasteltiin naisten käsitöitä ja niiden merkitystä välittämisen ja rakkauden osoittamisessa, surutyössä tai ajankuluna ja seurustelumuotona, mutta myös taiteellisena tai henkisenä työnä. Naiset ompelivat perheenjäsenilleen paitoja, lakanoita ja muita liinavaatteita, kirjoivat pitäjän kirkkoon alttariliinoja tai suunnittelivat ja toteuttivat monimutkaisia ompelutöitä, joiden tekemiseen saattoi mennä vuosia. Ompelutyö sekä sen oppiminen ja opettaminen linkittävät sukupolvet toisiinsa, kun taidot siirrettiin äideiltä tyttärille. Esineet, tunteet ja perheiden historia kietoutuivat näin yhteen.

Konferenssiin osallistui Perheen jäljillä -projektista lisäkseni Hanna Kietäväinen-Sirén.

Johanna Ilmakunnas

 

• Emotional Objects -konferenssin sivut
• Konferenssi järjestettiin osana laajempaa tekstiilejä, niiden valmistusta, levitystä ja käyttöä tutkivaa projektia, The Spinning Project
• John Stylesin esitelmä kokonaisuudessaan
• Konferenssista twiitattiin aktiivisesti, ks. Twitter, #emotionalobjects