Entä äidit? Äitiysideaalien kiristymisen merkitys isyyden muutokselle

1980-luvun isyystutkijoita – modernin isyystutkimuksen ensimmäistä polvea – motivoi kysymys “entä isät?”, totesi Perhetutkimuksen päivillä vastikään puhunut brittiläinen isyystutkimuksen uranuurtaja professori Margaret O’Brien. Kun perhetutkimuksen valtavirta näytti tuolloin keskittyneen yksinomaan äiteihin, tuntui olennaiselta kiinnittää huomiota myös isiin.

Kun kysyin O’Brienilta, mikä hänen mielestään tämän päivän isyystutkimusta motivoi, hän vastasi kutakuinkin, että vanhemmuuden tasaamisen hidas edistyminen ja vanhemmuuden tasa-arvon puute. Tätä käsitteli myös perhetutkimuspäivien toinen isyysteemaa tarkastellut pääpuhuja, tutkijatohtori Petteri Eerola. Hän määritteli puheenvuorossaan nuorten isien uudeksi valtavirraksi ”kunnollisen isyyden”.

Eerolan haastattelemat alle kolmikymppiset isät painottivat perhekeskeisyyttä sekä isän osallistumista lapsen hoivaan ja kotitöihin. Tästä uuden kunnollisuuden normin rakentamisesta huolimatta viimekätinen vastuu ja arkipäiväinen päätöksenteko, niin sanottu metatyö jäi näiden miesten perheissä kuitenkin lapsen äidille. Miesten puheissa hoivaaminen ja läsnäolo saivat tilaa ja pelkkä leiväntuojan rooli nähtiin riittämättömänä. Miehet kuitenkin kuvasivat luontaisena sellaista työnjakoa, jossa isä on päävastuussa vauvaperheen elättämisestä. Nuoret isät siis ottavat osaa arjen askareisiin ja näkevät sen myös tehtävänään, mutta perhearjen koordinoinnissa isien rooli on edelleen avustava ja toissijainenkin.

Eerola kiinnitti huomiota siihen, että vaikka ajankäyttötilastoissa näkyy lisäys isien lastenhoitotyöhön käyttämässä ajassa, näkyvät tilastoissa myös isien pitkät työpäivät ansiotyössä. Lisäksi ajankäyttötilastot eivät juurikaan tavoita metatyön jakautumista perheissä. (Ylen epätieteellisestä kyselystä löytyy kuitenkin osviittaa aiheesta.) Kiinnostava tieto oli, että Kelan vuoden 2014 tilastojen mukaan 1980-luvulta lähtien hitaassa nousussa ollut isien käyttämien perhevapaiden määrä olisi kääntynyt laskuun. Eerola arveli myös, että perhekäsitysten konservatiivistuminen 2000-luvulla hidastaa ja estää vanhemmuuden jakamista.

Isyyden ”liian hidas” muutos kohti vanhemmuuden vastuiden ja tehtävien tosiasiallista tasajakoa on puhuttanut isyystutkimuksen ja perhepolitiikan toimijoita 1990-luvulta lähtien. Monia ratkaisuehdotuksia on esitetty. Usein avaimena muutokseen on nähty asennevaikuttaminen ja perhevapaajärjestelmien muuttaminen siten, että isät pääsisivät arjen hoivaan kiinni heti alusta lähtien ja mielellään myös itsenäisesti ilman äidin läsnäoloa. Eerola ehdotti puheenvuorossaan jaetun vanhemmuuden lähtökohtaisuuden vahvistamista perhepalveluissa. Sitä tulisi tarjota esimerkiksi neuvolassa asioiville perheille samanlaisena suosituksena kuin imetystä. Lisäksi Eerola suositteli, että perhevapaajärjestelmää pitäisi edelleen kehittää isän osuutta kasvattamalla ja panostaa työelämän asenteisiin, jotta isien perhevapaiden käyttö mahdollistuisi.

Nämä ovat kaikki mielestäni kannatettavia tavoitteita ja mahdollisia osaratkaisuja. Olen myös sitä mieltä, että miesten oma aktivoituminen vanhemmuuden tasa-arvon kysymyksissä olisi ensiarvoisen tärkeää. Nyt aktivismi kohdistuu ennen kaikkea huoltajuuskiistatilanteisiin, mutta niihinkin voisi löytyä ratkaisuja siitä, että isyys olisi äitiyden kanssa samalla viivalla alusta alkaen.

Viime aikoina olen miettinyt entistä enemmän myös äitiysideaalien merkitystä isyyden muutokselle. Varhaiset isyyttä koskeneet tutkimukset 1950–1960-luvulla tehtiin kyselytutkimuksina, joissa vastaajana oli perheen äiti. Myöhempi isyystutkimus piti tätä osoituksena perheajattelun äitikeskeisyydestä, joka tuli murtaa, jotta tasa-arvoiselle vanhemmuudelle tulisi tilaa. Tämän perintönä isyyttä ja äitiyttä tutkitaan nykyään omina, erillisinä traditioinaan, jotka risteävät vain harvoin. Perhetutkimuspäivien esitelmiä kuunnellessa tuli kuitenkin tunne, että ehkä olisi aika tuoda äidit takaisin isyystutkimukseen.

Isyystutkimuksessa äideistä on käytetty ilmausta ”isyyden portinvartijat”. Tällä tarkoitetaan, että yksittäisten heterosuhteiden tasolla äiti viime kädessä päättää, millaisen roolin isä saa. Ajattelussa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin se uhriuttaa isät äitien määrittelyvallan alle. Toiseksi se on todella epäreilu äitejä kohtaan, sillä se liioittelee äitien toimijuutta.

Äidit nimittäin toteuttavat äitiyttään laajempien rakenteiden puitteissa. 2000-luvulla äitiyden ideaalit ovat kiristyneet olennaisesti. Kiintymysvanhemmuus on popularisoitunut valtavirran vanhemmuusihanteisiin. Sen opit ammentavat sellaisista vahvoista argumenteista, kuten lapsen etu ja ihmisen luontainen, lajityypillinen toiminta. Vaikka kiintymyssuhdeajattelu ulotettiin koskemaan isyyttä jo 1980-luvulla, teoria tuntuu edelleen koskevan ennen kaikkea äitien ja vauvojen suhdetta. Kiintymysvanhemmuuden vakavasti ottavan äidin elämä keskittyy lapsen hoivaamiseen ja laittaa äidin omat yksilölliset tarpeet syrjään vähintään lapsen kolmen ensimmäisen elinvuoden ajaksi.

Lisäksi äitiys on kaikilla tasoilla intensifioitunut: minkä tahansa valinnan äiti vanhemmuudessaan tekeekin, sen pitäisi perustua tietoon ja asioiden selvittämiseen. Äitiydestä on tullut yhä enemmän (keskiluokan) projekti, merkityksellinen elämäntapa sinällään, samalla kun äitiyttä koskeva ajattelu on uudelleen tai edelleen fundamentalisoitunut. Samaan aikaan sellaiset poliittiset muutokset, kuten subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen, työntävät äitejä kotiin. Vaatimukset äitien kunnollisuudesta ja ”aidosta” läsnäolosta ovat läsnä myös äitien omissa puheissa.

Millä tavalla vanhemmuuden jakaminen heteroparin välillä näissä olosuhteissa mahdollistuu? Onko tällaisessa ilmapiirissä ok, että äiti antaa puolivuotiaan vauvan isän hoidettavaksi ja palaa töihin? Ja mietitäänpä metatyötä, joka äitien mielestä on edelleen heidän kontollaan: kun yleisesti oletetaan äidin olevan vastuussa siitä, onko lapsella kurahousut päiväkodissa mukana, montako reikää lapsen suusta hammastarkastuksessa löytyy tai osaako lapsi hiekkalaatikolla olla ottamatta lelua toisen lapsen kädestä, joutuu äiti myös vastaanottamaan ammattilaisten ja toisten äitien kommentit näistä asioista. Samaan ilmiöön liittyy isien ohi puhuminen neuvolavastaanotoilla tai se, että tilanteen sattuessa koulusta soitetaan ensimmäiseksi lapsen äidille. On vaikea luopua ensisijaisen ja vastuullisemman vanhemman asemasta, jos koko ympäristö työntää äitiä siihen. Toissijaisina, vastuusta vapaina vanhempina isillä on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet esiintyä ”rentoina” vanhempia, jotka eivät turhasta ”nipota”.

Äidit pitäisikin tuoda takaisin isyystutkimukseen siten, että kartoitettaisiin arkisia, rakenteellisia ja kulttuurisia esteitä vanhemmuuden jakamiselle ja isyyden muutokselle äitien näkökulmasta. Isälle voi tehdä tilaa myös kysymällä ”entä äidit?”

 

Ilana Aalto

 

 

Kirjallisuus

• Ilana Aalto: Isyyden aika. Historia, sukupuoli ja valta 1990-luvun isyyskeskusteluissa. Nykykulttuuri, Jyväskylä 2012.

Henrik Ibsen – defender of emancipated women and father of an illegitimate child

While staying in Oslo, I must – I thought – blog about the famous Norwegian author and playwrite Henrik Ibsen (1828-1906). Ibsen’s play A Doll’s House (Et dukkehjem), written, published and first performed in 1879 was, after all, a significant and relatively early expression for women’s liberation from the bourgeois domestic cage. I imagined that I would present Ibsen as an important spokesman in the struggle for women’s political and economic emancipation. His wife Suzannah Ibsen (1836–1914, née Daae Thoresen) has introduced him to the writings on John Stuart Mill (1806-1873) on women’s rights.

When Ibsen wrote his play, it was considered scandalous. Debates ensued. It was hardly acceptable to Ibsen’s contemporaries that Nora Helmer, the protagonist of A Doll’s House, quitted her home, her husband and her three small children. At the end of the play, Nora, an unfulfilled middle-class housewife and mother, denied that her life with her husband was a true marriage, while she continued by declaring that her husband was a stranger to her and her small children were better off without her. When the front door slammed after her, walking out on her family after her final “Farvel”, many people in the audience must have shuddered with shock.

In 1889, a decade later, Clement Scott, the critic of the Daily Telegraph, commended the acting and observed that “[t]he interest [of the audience] was so intense last night that a pin might have been heard to drop.” However, he observed: “But at the present moment we have no time or opportunity to discuss Ibsen or his theories, which we might do at great length. We do not honestly believe that those theories as expressed in ‘The Doll’s House’ would ever find favour with the great body of English playgoers.”

In fact, Ibsen himself thought it necessary to write an alternative version of the play when his translator and agent informed him that there was a risk that his play would be tampered with in Germany and that the North-German theaters especially would prefer a different ending. In the alternative version, Nora’s husband showed her their sleeping children when she was leaving. At the end, she was unable to make them motherless by quitting the house and them.

Moreover, I had planned to tell how Ibsen had modeled the plot of A Doll’s House and Nora Helmer on a real-life incident involving Laura Kieler (née Petersen, 1849-1932), a family friend of the Ibsens. Laura Kieler had taken a loan in order to finance her family’s trip to Southern Europe after her husband had contracted tuberculosis and the doctors had recommended a warmer climate. Unable to raise the money to pay the debt, desperate, pregnant and unwell, Laura Kieler had forged a document in order to get out of the predicament.

Unlike Torvald Helmer who threatened his wife Nora with having the upbringing of their children taken away from her and the reduction of their union to a mere façade, Victor Kieler took his wife Laura to court in order to have sole custody of the his children – also the newborn – and a legal separation. Laura Kieler was labelled an unfit mother. In addition, she was sent to a mental asylum for a month. Only two years later did her husband relent and accept to take her back so that she could again live with her children.

So, this was the original plan for the blog. But it did not turn out that way. As I was about to visit the Ibsen Museum (Henrik Ibsens gate 26) in Oslo with my uncle, I read more about the life of this famous author. Then I discovered that I had to abandon my original idea of focus on A Doll’s House and Ibsen’s role in women’s lib.

Instead, I realized that I would have blog about another, less exemplary aspect of Henrik Ibsen himself. Namely, Ibsen as the father of an illegitimate son who is not mentioned in his official entry in the Norsk biografisk leksikon alongside with Sigurd Ibsen (1859–1930), Ibsen’s legitimate son. (Obviously, the place of illegitimate children is not among the legitimate children in biographical encyclopedia articles even if they were acknowledged as Ibsen’s was.)

When Henrik Ibsen was a mere impoverished youth and working as an apprentice pharmacist in the household of the chemist Reimann in Grimstad since 1844, on 9 October 1846, Reimann’s maid gave birth to a son who was baptized Hans Jacob Henrichssen Birkedalen. The baby’s mother Else Sophie Jensdatter (1818-1892) named Ibsen as the father, and this was duly recorded at the baptism.
The alleged father could deny paternity if he wished to escape the imposition of child maintenance payments until the child’s fifteenth year by the officials. In his reply, Henrik Ibsen observed that he could not “categorically deny responsibility of the infant” as he had “regrettably” had intimacies with the ten-year older Else Sophie Jensdatter. However, Ibsen observed that she had also “kept company with other young gentlemen” at the time. Moreover, he considered that their being in the same household and “her tempting deportment” had caused his moral lapse.

So, the older temptress had thrown herself on top of the young and innocent, but good-looking and ambitious lad in the scenario of young Ibsen. Indeed, this has been one of the most common clichés used for illegitimate mothers.

At first, Ibsen made the maintenance payments regularly, but later he fell into arrears. He had financial difficulties, but he was also pursuing other love interests. In 1850, Ibsen’s failure to pay child maintenance on time lead to his being threatened by the officials with forced labour in the Fortress of Akershus in Oslo. This was averted, but Ibsen had maintenance arrears many times over the years, especially after his own marriage in 1858 until the final payment in 1862 released Ibsen from the maintenance obligation.

Per Kristian Heggelund Dahl has observed about Ibsen’s “reserved indifference” towards the economic plight of Else Sophie Jensdatter and his son Hans Jacob Henrichssen that “[t]he cleft that separates [Ibsen] from mother and child is deep. He doubts the paternity imposed on him […].” Indeed, Ibsen may never even have seen his illegitimate son, whom he apparently considered a dark and shameful secret of his unhappy early life.

Henrik Ibsen and his family left for Germany and Italy in 1864, and they lived abroad for more than two decades. Thus, Ibsen’s rising star took him to European fame and fortune, while his former lover’s prospects spiraled down as a labourer who died pauperized and living on charity. While Ibsen’s legitimate son Sigurd Ibsen (1859–1930) became prime minister and doctor of laws, Hans Jacob Henrichssen became a blacksmith with a fondness for reading, alcohol and fiddles. He had several children, including one illegitimate daughter, and he also died a pauper in 1916. While Ibsen’s legitimate son rose to the elite of the new nation, the bastard son was plunged into obscurity, manual labour and the workhouse.

Nevertheless, it is worth remembering that this year Norway celebrates the centenary of the so-called “Castberg’s laws on children” (De Castbergske barnelover), named after the politician Johan Castberg (1862-1926), one of the most active spokesmen of the reform. The six laws were very progressive in their time, giving illegitimate children, e.g., equal inheritance rights after both parents and a right to the paternal name. Despite being criticized for undermining Christian family values and promoting promiscuity, the laws were accepted on 10 April 1915.

The “Castberg’s laws on children” were too late to make a difference in Else Sophie Jensdatter’s or Hans Jacob Henrichssen’s lives, but they certainly improved the fortunes and prospects of many other Norwegian illegitimate children. They came to mark an important milestone in making all children equal regardless of their parents’ marital status. The centenary of “Castberg’s laws on children” is well worth celebrating – especially bearing in mind that similar reforms were made in Finland only in the 1970s, more than half a century later.

Mia Korpiola

Further reading:

• “All about Henrik Ibsen” - A Doll’s House, The National Library of Norway (accessed 27 June 2015).
• Per Kristian Heggelund Dahl, “Maintenance proceedings against Henrik Ibsen 1846–1862,” Ibsen Studies 1:1 (2000), pp. 81-96. 

• Joan Templeton, Ibsen’s Women. Cambridge University Press, Cambridge 1997.

• Roger Tronsta, “Henrik Ibsen i Grimstad”, (accessed 27 June 2015).

• Vigdis Ystad, “Henrik Ibsen”, Norsk biografisk leksikon (Norwegian Biographical Encyclopedia, accessed 27 June 2015).

Gustav Vigeland and Images of Modern Fatherhood

Gustav Vigeland

The Norwegian Gustav Vigeland (1869-1943) was a great artist.

Anyone who has ever visited the Vigeland Park with its massive sculptures, one of the major tourist attractions of Oslo, will probably concur – regardless of whether they are to everyone’s particular taste. Many of Vigeland’s sculptures represent the ages of man (childhood, youth, adulthood and old age) and family ties.

"Slekten"

Admittedly, Gustav Vigeland was just a vague name for me for many decades. I might never have had the incentive to get to know his work had I not come as a visiting researcher to Oslo in August and had I not been living in the proximity of the Vigeland Park. However, after I got better acquainted with the artist’s work both in the open air and at the Vigeland Museum, I became curious about his life as well. Some of his sculptures seemed to portray so well the new, more modern emotional ties between fathers and children: fathers romping with their children and demonstrating paternal tenderness and protectiveness towards them.

Father playing with his child

Father carrying infant

Perhaps Vigeland himself was like that: a tender father like some of his contemporaries, Finnish and Swedish male artists of the period (e.g., the Swede Carl Larsson 1853-1919)? Perhaps because of this, he could encapsulate the essence of the new ideals of fatherhood so well? I wanted to know more.

Gustav Vigeland was born Adolf Gustav Thorsen in a small commune on the southern coast of Norway in 1869. Vigeland and his Pietist artisan family came to experience hardships when his father, a master carpenter, first lost considerable sums of money in unsuccessful shipping investments and then took to the bottle. Vigeland’s mother took the children and moved back to her parental domicile. The following year, Vigeland’s father sired an adulterous child out of wedlock – the parents were never divorced – and was convicted for a misdemeanour.

As so many other male artists of his time, even Gustav Vigeland became physically attracted to a string of his models. By 1894, he had met Laura Mathilde Andersen (1869 or 1870-1957), a seamstress who modelled for him. A love affair developed between the two apparently also leading to cohabitation. Their daughter Else (Elsa) was born in Oslo (then, Christiania) in 1899. Pressured, it appears, Vigeland agreed to make an honest woman out of his lover in July 1900, and the couple contracted marriage. Laura seems to have become immediately pregnant again and their son, christened Alf Gustav Vigeland, was born on 27 March 1901.

However, in 1900, Vigeland had become infatuated with a young and beautiful girl, Inga Syvertsen (1883-1968), thirteen or fourteen years younger than his wife Laura. The troubled relationship between Vigeland and Laura ended in practice in 1901, but they only divorced officially after a five-year separation in 1906. By that time, Inga had been Vigeland’s muse, model and assistant – as well as common-law wife under the guise of being his housekeeper – for several years.

Later, Laura Vigeland and the children lived in Sandefjord, a small town south-west of Oslo, close to the town of Larvik where the Vigelands had contracted marriage. Laura had been born in Sandefjord, and she had returned there to give birth to her and Gustav Vigeland’s son Alf Gustav. It seems that although Gustav Vigeland paid child support to his children, he did not keep any contact with them after the separation. Nor did he have any children with Inga Syvertsen or any other of his later young model lovers (e.g., Marie Nordby and his later second wife Ingerid Alise Vilberg [1902-1976]).

Earlier, I blogged about the Finnish author Ilmari Kianto (1874-1970), Vigeland’s contemporary, who wrote so touchingly about fatherhood. Like Kianto, Vigeland had complex attitudes towards sexuality. According to the short biography on Vigeland’s by Tone Wikborg in the Norsk biografisk leksikon, among Vigeland’s works, “the erotic motifs describing especially male sexuality, often with elements of desperation and despair, form a group of their own” (“En egen gruppe utgjør de erotiske motivene, som beskriver særlig mannens seksualitet, ofte med innslag av desperasjon og fortvilelse.”).

Like Kianto since his fourties, Vigeland also showed a tendency to become enamoured in very young women from his thirties on – something both artists continued to do even in quite mature years. But whereas Kianto had an emotional relationship with his many children – legitimate and illegitimate alike – and enjoyed playing the role of a gentle father from time to time, Vigeland apparently considered family life a completely unwelcome distraction from his own artistry.

Father, mother and child

So, the real Gustav Vigeland was hardly the perfect doting father I had briefly imagined him to be. Nevertheless, he was able to capture something essential of his time, an evolution of parental ideal roles when the traditional nurturing mother had by her side an affectionate and tender father sharing his children’s every-day life. This is a talent that great artists have even if they lacked such feelings in their own personal life.

Mia Korpiola

Further reading:

Tone Wikborg’s article on Vigeland in the Norsk biografisk leksikon (Norwegian Biographical Encyclopedia, accessed 24 October 2014)
Population registration data on the Vigelands from 1910 (accessed 24 October 2014)

Kun isät lapsiaan piiskasivat

Lastensuojelun keskusliiton tuoreen kyselytutkimuksen mukaan entistä harvempi suomalainen hyväksyy lasten ruumiillisen kurituksen. Vastaajista 15 prosenttia hyväksyi sen kasvatuskeinona. Muutos on merkittävä, sillä kymmenen vuotta aiemmin fyysisen kurituksen hyväksyviä oli vielä 34 prosenttia. Asenteiden muutos ei silti ole täysin siirtynyt käytäntöön, sillä neljännes vastaajista kertoi tukistaneensa lastaan. Myös läimäyttäminen ja sormille näpäyttäminen kuuluu edelleen joidenkin vanhempien kasvatuskeinoihin. Sen sijaan lasten piiskaaminen on ”siirtynyt historiaan” ja ”herra Koivuniemi on pantu viralta”.

Historiaan selkäsaunat saavatkin jäädä, mutta kuuluvatko ne sinne? On tavallista, että kasvatuksen lähihistoriaa koskevissa nykymielikuvissa juuri ruumiillinen rankaiseminen saa keskeisen roolin. Ajattelemme, että iso- tai isoisovanhempien sukupolvi kasvatettiin ”kurissa ja Herran nuhteessa” eikä nykyisenkaltaista, lapsen näkökulmaan eläytyvää ja neuvottelevaa vanhemmuutta ollut olemassakaan.

Myös lukemissani 1920-luvulla syntyneiden suomalaismiesten isyysmuistelmissa piiskaaminen ja selkäsaunat saivat ison roolin sekä oman lapsuuden että kirjoittajien oman isyyden kuvauksissa. Kurittaminen liitettiin erityisesti isien tehtäviin.

”Joka vitsaa saastaa säästää lastaan vihaa, opetti herra Luther aikoinaan ja se opetus oli tiukasti painunut suomalaisten kalloihin ja niinpä he ahkeroivat aamuin illoin lastensa kurittamisessa, kukapa nyt lastaan olisi vihannut”, kirjoitti eräs muistelija. Myös hänen isänsä toimi näiden periaatteiden mukaisesti ja jakeli lapsille suuttuessaan ”armottomia selkäsaunoja”.

Piiskaamista kokeneet suhtautuivat ymmärtävästi isiensä toimiin: ”Isällä oli selkäsaunasta se käsitys, että se oli isällä rakkauden merkki, kun lastaan pieksi. Usein hän tapasi sanoa tästä, että: ’Jos isä lastaan rakastaa, hän sitä myös tarvitessa kurittaa.’” Nimenomaan isien nähtiin olleen perheidensä kurinpitäjiä, ja siihen heidän tehtävänsä perheessä myös nähtiin rajoittuneen. Kirjoittajat saattoivat samalla kuitenkin mainita, etteivät heidän omat isänsä koskaan turvautuneet väkivaltaan kasvatuksessa tai että isä antoi piiskaa lähinnä näön vuoksi ja että hänellä itselläänkin oli tällöin kyyneleet silmissä. Joidenkin perheessä piiskaaminen oli äidin tehtävä, mikä aina muistettiin mainita poikkeukseksi vaikka naapurilla olisi ollut samoin.

Kansatieteilijä Markku Aukian (2010) mukaan jälkikäteiskuva 1900-luvun alkupuolen ehdottomista ja ankarista kasvatuskäytännöistä on myytti. Käytännöt vaihtelivat kotien ja yhteiskuntakerrostumien välillä. Eniten jälkikäteiskuvaa vastaa rajoittava kasvatustyyli, jossa tavoitteena oli kuuliaisuuden, sovinnaisten tapojen ja työnteon oppiminen. Lapsen omapäisyys tuli murtaa. Kodeissa noudatettiin kuitenkin myös sallivaa kasvatusta, jossa lapset huomioitiin jossakin määrin yksilöinä. Lapset saivat esimerkiksi ruokapöydässä osallistua keskusteluun, ja rangaistuksia käytettiin vähän tai ei lainkaan.

1920-luvulla syntyneiden miesten muistelmissa sekä toistetaan autoritaarisen kasvatuksen myyttiä että kuvataan perheiden ja isyyksien tosiasiallista moninaisuutta. Kertomusten ristiriitaisuus selittyy ainakin osin sillä, miten nykypäivän näkökulmat vaikuttavat menneisyyden muisteluun. Ruumiillinen kuritus nousee muistelmissa ohittamattomaksi aiheeksi kenties siksi, että sen hyväksyttävyydestä oli käyty laajaa julkista keskustelua jo ennen kuin se kiellettiin laissa vuonna 1984 ja keskustelu on jatkunut myös tämän jälkeen. Kurittaminen on kytketty menneiden miespolvien isyyteen niin likeisesti, että 1920–1930-luvuilla lapsuuttaan eläneen on kommentoitava aihetta, vaikka ei olisi eläissään kokenut yhtään selkäsaunaa tai edes korvatillikkaa.

Myyttisestä ”perinteisestä isästä” – ankara ja etäinen lastensa kurittaja ja perheen leiväntuoja – on muodostunut isyyden historiakuvaa hallitseva hahmo. Käsitys autoritaarisista isistä sopiikin hyvin siihen kuvaan, joka lähimenneisyyden isistä nykyään halutaan antaa. Heidät esitetään nimenomaan jyrkkänä vastakohtana nykyajan isille. Tämän päivän isät taas kuvataan näkökulmasta riippuen joko auktoriteettinsa menettäneinä pehmoina tai hyvällä tavalla tasa-arvoistuneina, ”uusina” miehinä, jotka ymmärtävät lapsen näkökulmaa. Molemmissa tapauksissa sopii korostaa entisaikojen isän autoritaarisuutta joko myönteisenä tai kielteisenä piirteenä. Historia toimii näin nykyisen perhekeskustelun käyttövoimana.

Ilana Aalto

Kirjoitus pohjautuu sotasukupolven miesten isyyskokemuksia käsittelevään artikkeliini teoksessa Isän kokemus (Gaudeamus 2014).

Linkkejä ja lähteitä

• Ilana Aalto: Sotasukupolven miesten moninaiset isyydet. Teoksessa Petteri Eerola & Johanna Mykkänen (toim.): Isän kokemus. Gaudeamus 2014.

• Aukia, Markku: Lapset olkoot ihmisiksi. Suomen talonpoikaiskotien hiljainen kasvatus. Kansatieteellinen tutkimus. Turun yliopisto 2010.

• Heikki Sariola: Herra Koivuniemi pantu viralta – 30 vuotta ruumiillisen kurittamisen kieltämisestä. Lastensuojelun keskusliiton Taloustutkimuksella teettämän kyselyn tulokset 2014.

• Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki (SKR), Kansanrunousarkisto (KRA), Isää etsimässä -kokoelma.

Äpärän äidin pohdintoja A.D. 2014

Tuskin olin ennättänyt kotiin synnytyssairaalasta tuhisevan maidontuoksuisen nyytin kanssa, kun kotikaupunkini sosiaali- ja terveydenhuollon toimiala muisti minua kirjeellä. Väestörekisterinpitäjä oli ilmoittanut paikallisviranomaisille lapseni syntymästä, ja vanhemmille oli varattu aika lastenvalvojan luokse.

Ilahduin kovasti, vaikka olinkin tiennyt odottaa kutsua. Minulle perheoikeuden historian tutkijana olisi erittäin hauskaa ja hyödyllistä kokea isyyden tunnustamismenettely 2000-luvulla kirjoitettuani aviottomien vauvojen äiteihin kohdistuvasta kontrollista ja rangaistuksista uskonpuhdistusajalla. Joutuisinko nyt paikallisen kirkon ovensuuhun piiskattavaksi tai kaupungintalon edustalle häpeäpaaluun, ellen kykenisi osoittamaan lapselleni isää, joka joutuisi häneen nähden elatusvelvolliseksi?

Kokemus oli minulle myös uusi ja jännittävä, sillä ensimmäisen lapseni synnytin avioliiton turvasatamassa. Tällöin häneen päti jo antiikin Roomassa omaksuttu ja kirkon Pohjolaan lanseeraama isyysolettama. Sen mukaan avioliitto osoittaa lapsen isän (pater est quem nuptiae demonstrant). Esikoiseni kohdalla olettama oikeasti vastasi todellisuutta, vaikka historia on täynnä tapauksia, jossa aviomies ei mitenkään voinut olla lapsen siittäjä esimerkiksi pitkän poissaolon tai ulkomaan komennuksen vuoksi.

Avioliiton ulkopuolisen lapsen kohdalla ei tällaista olettamaa tietenkään ole. Lapselle voidaan silti vahvistaa oikeudellinen isä, joka saattaa myös olla hänen biologinen isänsä – ja useimmissa tapauksissa varmasti onkin. Lastenvalvojan luokse kutsutaan siis ennen kaikkea lapsen äiti, joka roomalaisesta oikeudesta omaksutun periaatteen mukaisesti (mater semper certa est), on varmuudella tiedossa. Tätä kaunista antiikista pohjautuvaa periaatetta on tosin nykytekniikka horjuttanut, sillä lapsihan on saattanut saada alkunsa luovuttajan munasolusta. Siksi esimerkiksi Saksan oikeudessa on muutettu äitiyden määritelmää 1990-luvulla niin, että lapsen äidiksi katsotaan lähtökohtaisesti lain mukaan hänet synnyttänyt nainen.

Toisaalta, nykyään on perus- ja ihmisoikeusvastaisena kyseenalaistettu myös yllä mainittu avioliittoon perustuva isyysolettama, koska sen perusteella lapsen äiti on voinut torpata lapsen biologisen isän pyrkimykset vahvistaa lapsi omakseen. Tällaisia tapauksia on julkisuudessa myös esiintynyt, mikä on kenties johtamassa lähiaikoina jopa isyyslain muutokseen. Jos muutos menee läpi, ei lapsen äiti enää voisi estää miestä, joka pitää itseään lapsen isänä, tutkituttamasta isyyttään DNA-testillä.

Ajat ovat muuttuneet, sillä vuosisata sitten isät pikemminkin pakoilivat elatusvelvollisuuttaan vannoen vääriä valoja käräjillä kuin taistelivat vuosia oikeudesta saada tunnustaa avioliiton ulkopuolella syntyneet pienokaisensa. Perintöoikeutta isänsä jälkeenhän ei aviottomilla lapsilla välttämättä ollut ennen kuin vasta 1970-luvulta lähtien, mutta lapsenruokkoa eli -elatusta saatettiin saada käräjien kautta tai vapaamuotoisesti. 1900-luvun alun juristimuistelmista on luettavissa herkullisia tuokiokuvia nuorten lakimiesten seuraamista käräjistä. Ymmärrettävistä syistä skandaalinkäryiset aviottomien lasten elatuskiistat saivat niissä paljon tilaa. Todistajia marssitettiin käräjille kertomaan, kenellä oli sutinaa peiton alla Maria Antintyttären kanssa tai kenen nähtiin iltasella hiippailevan Anna Laurintyttären aittaan. Monimiesjutut, eli tapaukset joissa lapsen äidillä oli monia eri seksikumppaneita lapsen siittämisen aikaan, olivat erityisen mehukkaita.

Toisaalta aviottomien lasten äidit kuvattiin toisinaan alaluokkaisiksi pyrkyreiksi, jotka pyrkivät vamppaamaan varakkaampia miehiä heiltä tai heidän perheiltään rahaa pumpatakseen. Esimerkiksi Kauko Kennäsin (varatuomari Eino Nyyssölän, 1877–1937, salanimi) kirjoittamassa kirjassa Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua (Otava, 1924) kuvataan, kuinka kevytkenkäinen Lempi-piika [!] sälytti äpäränsä toisen rakastajansa, vapaaherra Eric Sonnenhielmin äidin niskoille valehtelemalla aatelismiestä lapsen isäksi. ”Raskas oli asia vapaaherrattarelle, mutta täytyihän hänen ottaa pikku, viaton lapsiparka hoitoonsa. Eihän sillä voinut olla pahoja taipumuksiakaan, kun äiti oli maalta ja turmeltumaton!”

Itse en ole maalta, mutta silti lähdin suurin odotuksin ja iloisin mielin viattomasti uinuvan pikku au-lapseni ja sen isän kanssa kotikaupunkini lapsenvalvojan vastaanotolle. Lastenvalvoja, miellyttävä ja rauhallinen nainen, toivotti meidät kädestä pitäen tervetulleeksi ja selitti perusteellisesti niin isyyden vahvistamiseen kuin lapsen huoltajuuteen liittyvät asiat. Maistraatissa tapahtuvaan isyyden vahvistamiseen edellytettiin tunnustamislausuman lisäksi perustelulehden täyttämistä. Se tehtiin oikeusministeriön ilmeisesti vuonna 1976 vahvistamalle lomakkeelle, jossa kaikuivat vielä vanhojen hyvien aikojen lapsenruokkokiistojen sävelet. Niinpä siinä kysyttiin mm. olivatko vanhemmat kihloissa, milloin vanhemmat olivat aloittaneet keskinäisen sukupuolisen kanssakäymisensä ja milloin sekä missä vanhemmat olivat harjoittaneet seksiä erityisesti siittämisajankohtana.

Lastenvalvoja kuitenkin säästi meidät näiltä intiimeiltä uteluilta. Sen sijaan saimme kertoa esimerkiksi, milloin olimme tutustuneet toisiimme, milloin aloittaneet seurustelun ja milloin lapsen isä oli saanut kuulla raskaudesta. Monimiehisyystiedustelukin esitettiin – suureksi hilpeydekseni. Lastenvalvoja sen sijaan oli asiallinen ja lapsen isä enimmäkseen vaivautunut.

Vauvanhoitotuokio keskeytti välillä keskustelun. Tunnustamisen kohde, pikku imeväinen, esitti oman kantansa asioihin kovaäänisesti. Itse asiassa mielestäni olikin erikoista, että lapsen ei tarvinnut olla läsnä tilaisuudessa, vaan siihen oli kutsuttu vain äiti ja mahdollinen isäkandidaatti henkilötodistuksineen. Näin ei siis suljeta pois ilmeisen selviä tapauksia, jossa lapsi on fyysisesti niin silmin havaittavan erilainen kuin vanhempansa, ettei ole todennäköistä, että tunnustaja on biologinen isä. Toisaalta äidin vastustus estää vielä nykyään isyyden selvittämisen, jolloin lapsen oikeus biologiseen isäänsä ei toteudu.

Lastenvalvojan mukaan toimituksella pyritään takaamaan lapsen oikeus saada tietää juurensa ja sukulaisuussuhteensa. Omasta mielestäni menettely on yhä osin jäänne entisajan agraariyhteiskunnasta, jossa lapselle pyrittiin vahvistamaan elättäjä, jottei kunnan köyhäinhoito kuormittuisi alaluokkaisista naikkosäideistä ja heidän äpärälaumoistaan.

2000-luvun lapselle ei turvata oikeutta biologiseen isään ennen kuin sen selvittämisestä DNA-testillä heti synnytyssairaalassa tulee rutiininomaista kaikkien syntyvien vauvojen kohdalla. Tällöin saattaa kuitenkin paljastua tilanteita, että henkilö, joka pitää itseään lapsen isänä, ei todellisuudessa olekaan lapsen biologinen isä. Missä määrin olisi lapsen edun mukaista turvata perheiden stabiliteetti tyytymällä sosiaaliseen isyyteen? Vai olisiko sittenkin enemmän lapsen edun mukaista selvittää totuus lapsen biologisesta isästä, vaikka se saattaisikin joissain tapauksissa johtaa perheen rikkoutumiseen? Kumpaan isään – biologiseen vai sosiaaliseen – lapsella pitäisi olla oikeus? Näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia.

Poistuimme kaupungin virastosta keväiseen auringonpaisteeseen. Kaikki oli ennallaan, mutta kaikki oli muuttunut pikkuvauvani osalta. Hänelle oli syntynyt oikeudellinen sukulaisuussuhde – ja tätä myötä myös perintöoikeus – biologiseen isäänsä ja tämän sukulaisiin. Hän oli myös oikeutettu elatukseen isältään ja mahdolliseen perhe-eläkkeeseen. Vauvan isä – nyt siis myös juridinen isä – meni töihin. Itse lähdin kotia kohti ja ostin matkalla munkkeja. Oli syytä juhlia vanhempieni kanssa sitä, että pikku äpärälle oli nyt vahvistettu isä ja siten toinenkin elättäjä.

Mia Korpiola

Linkkejä (viitattu 17.3.2014):

Isän taistelu pienokaisestaan voi muuttaa isyyslakia.
Isyyslain muutos.

Menneisyyden isien huolia

Huoli jälkikasvun ja nuorison kurittomuudesta tuntuu ikiaikaiselta. Jo sumerien ammoisiin nuolenpääkirjoituksiin ikuistettiin näitä murheita. Eräässä kirjoituksessa isä valittaa pojalleen sitä, miten tämä vain lorvii ja laiminlyö koulutyönsä ja odottaa saavansa kaiken valmiina, vaikka muiden vanhempien lapset jo tuottavat isälleen kunniaa ja pikemminkin elättävät vanhempiaan.

Jotkut menneisyyden lasten esittämät vaatimukset tuntuvatkin varsin vaateliailta. Armas Salosen mukaan muuan babylonialaispoika antoi kirjoittaa savitauluun tällaisen tervehdyksen isälleen: Enpä ole koskaan ennen kirjoittanut pyytääkseni sinulta jotakin kallisarvoista, jota haluan, Mutta jos haluat olla isä minulle, hanki minulle hieno nauha täynnä helmiä, sellainen jota kannetaan pään ympärillä. -- Älä kiellä sitä minulta.Tästä näen rakastatko minua niin kuin oikea isä tekee.

Samat teemat toistuvat kirjeenvaihdossa vuosituhansia myöhemminkin. Muuan isällisiä murheitaan purkanut oli ruotsalainen valtaneuvos ja drotsi Nils Gyllenstierna (1526-1601, ks. Svenskt biografiskt lexikonin elämäkerta-artikkeli). Nils meni naimisiin nelissäkymmenissä, mikä ei sinänsä ollut tavatonta tuon ajan aatelismiehelle, mutta oli siksi ehkä ikänsäkin puolesta aika etäällä lapsistaan, joiden touhuja joutui murehtimaan.

Poika Johan otti puolisokseen Sigrid Brahen, vaikka tämä oli jo kihlattu toiselle aristokraatille. Nämä prinsessa Anna Vaasan järjestämät "keskiviikkohäät" aiheuttivat melkoisen skandaalin. Isä murehti kirjeessään, että lapset aiheuttavat huolta kukin tavallaan. Tytär Elsa Gyllenstiernan (1577-1650) kihlaus kreivi Abraham Brahen (1569-1630, ks. jälkimmäisen elämäkertaa) kanssa aiheutti sekin päänvaivaa. Nils Gyllenstierna antoi suostumuksensa, mutta pohti kyllä sukulaiselle kirjeessään, että olisi mieluummin nähnyt tyttärensä kosijana jonkun varttuneemman vakaan miehen. Häiden järjestämistä hän pitkitti niin, että Abraham ja Elsa päättivät lopulta karata vihille vuonna 1599.

Kaikkiaan kirjeistä tulee vaikutelma, että isä-Nilsin mielestä kultainen nuoriso odotti ihan liian paljon taloudellista tukea isältään. Hän muistutteli kirjeissään, että poikien pitäisi itse hoitaa ulkomaanmatkojensa kulut ja että tyttärillä oli miehet, joiden piti huolehtiman heistä. Joskus lapset tuntuivat olevan omasta puolestaan hiukan ymmällä isänsä kanssa.

Vuonna 1601 Nils Gyllenstierna lähetti tyttärilleen kirjeen, jossa totesi olevansa yksinäinen ja aikovansa siirtyä Söderköpingiin, missä voisi keskustella joidenkin hyvien miehien kanssa. Nils totesi olevansa jo vanha ja heikko, eikä ollut varma, saisiko enää nähdä tyttäriään. Hän lähetti heille siksi maljan, josta juodessaan tyttärien tuli muistaa se kalkki, jonka Kristus on juonut kaikkien ihmisten puolesta. Mahtoiko hän samalla vihjaista, että oli itse eläessään juonut katkeran kalkin? Kenties hän olisi kaivannut isänpäivää, jona lapset olisivat kiittäneet ja muistaneet häntä huolenpidosta.

Kaksi kuukautta myöhemmin vanha Nils Gyllenstierna oli vainaa. Hänen vastuuttomaksi murehtimansa jälkikasvu sai puolestaan parikymmentä vuotta myöhemmin kirjeissään murehtia omien lastensa toilailuja ja vastuuttomuutta kuten moni isä ennen ja jälkeenkin.

Lähteet ja kirjallisuus

Nils Gyllenstiernan kirjeet tyttärelleen Elsa Gyllenstiernalle ja tämän miehelle Abraham Brahelle. Skoklostersamlingen 2, vol. 7, Riksarkivet

Kramer, N. S. History Begins at Sumer. Thirty-Nine Firsts in Man's Recorded History. The University of Philadelphia Press, Philadelphia 1981 (1956).

Lahtinen, Anu. The Marriage Process in the Light of Family Correspondence: A Comparative Perspective on the Swedish Evidence. Regional Variations in Matrimonial Law and Custom in Europe, 1150-1600 Ed. Mia Korpiola. Brill, Leiden 2011.

Salonen, Armas. Elämää Babyloniassa maailman vanhimpien kirjeiden valossa. Suomen Itämainen Seura, Helsinki 1970.

Salonen, Armas. Elettiinpä ennenkin eli muinaisuus elää nykyajassa. Suomen Itämainen Seura, Helsinki 1973.

Isyyden korkea veisu?

Pieni palleroinen poika leikkii isänsä kanssa hiekassa kesäauringon valossa. Lapsi väsyy, haluaa isänsä kantamana kotiin, ojentaa käsivartensa. Isä hurmioituu, kun viattoman ja luottavaisen lapsen kätöset kietoutuvat hänen kaulaansa. Palvova isä näkee piirteitään ja perimäänsä lapsessa, poikansa kauneudessa ja älyssä. Mies oli jo aikaisemmin kärsinyt sanomattomia tuskia, ettei ollut paikalla näkemässä pojan opettelevan nousemaan seisomaan, mutta tänä loistavana kesäpäivän hetkenä aika pysähtyi. Oli vain aurinko, isä ja poika – yhdessä.

Lomanviettoa rannalla kesällä 2013? Nykyaikaisen isyyden jaettua arkea?

Kyseessä ei ole mikään moderni isäkuvaus, vaan vuonna 1921 kirjoitettu julkaisemattomaksi jäänyt käsikirjoitus, jolle sen kirjoittaja oli antanut nimeksi ”Myrskyisen elämän rakas lapsi: Pikku Pojuni kunniaksi sieluni suuressa hädässä” (julkaistu 2012 nimellä Kahden vaimon mies).

Kirjassa isä, kirjailija Ilmari Kianto (1874–1970), sävelsi isyydelle ylistyslaulua – ja isyydestä samalla apologiaa omalle, aikanaan poikkeuksellisen monimutkaiselle elämäntilanteelleen. Hän oli jättänyt vuoden 1917 alussa vaimonsa kahdentoista avioliittovuoden ja seitsemän syntyneen lapsen jälkeen rakastuttuaan lastensa uuteen kotiopettajattareen. Tämä keski-iän kriisi mullisti Kiannon elämän. Seuraavat vuodet hän riutui kahden perheen ja kahden naisen loukussa viettäen aikaa milloin yhden, milloin toisen luona, milloin ei kummankaan. Molemmat ”vaimot” olivat samaan aikaan raskainakin. Uudesta suhteesta syntyi kolme lasta, avioliitosta vielä yksi. Nykyäänkin tästä revittäisiin lööppejä iltapäivälehdissä. Aikanaan se oli valtava skandaali.

Eräs kirjan johtavia ajatuksia on taistelu yhteiskunnan kaksinaismoraalia vastaan. Kianto paheksuu säätyläismiehiä, jotka harrastivat salasuhteita ja yhden illan juttuja alaluokan naisten tai prostituoitujen kanssa. Hän julisti, ettei rakkaudessa ollut syntiä. Kahden rakastetun vaimon ja perheen pitäminen yhtä aikaa oli hänen mielestään rehellistä, eikä hän voinut ymmärtää, mikseivät hänen molemmat ”ylpeät” naisensa – eikä yhteiskunta – hyväksyneet tätä.

Miehen oikeus isyyteen ja lapsiinsa oli kirjan toinen johtava ajatus.  Kiannon ”isyys jo kauan oli itkenyt oikeuksiaan” (s. 30). Rakkaudet ja naiset tulivat ja menivät – Kiannon elämässä suorastaan kiihtyvässä määrin – mutta ”[i]syyden iloääni ei koskaan lakkaa kaikumasta” (s. 218). Hän kysyi muutenkin perheidensä ihmisoikeuksien perään välillä yllättävänkin modernisti: ”Onko Suomessa tai missään sivistyneessä valtiossa lakia, joka kieltää isää asumasta saman katon alla pienten lastensa kanssa, joita hän rakastaa? Onko sellaista lakia, joka erottaa äidin rakastamistaan pienistä lapsista, jotka tarvitsevat äidin hoitoa? (s. 217).”

On tietysti muistettava, että Suomessa oli tällöin huoruus eli aviorikos rangaistava teko vuoden 1889 rikoslain mukaan, ja ero aviolapsen ja aviottoman lapsen välillä oli jyrkkä.  Sisällissota ja sen jälkeinen oikeistosuuntaus eivät tilannetta juuri muuttaneet.

Aviottomien lasten perintöoikeuden saamista hidastivat asenteet, joiden mukaan ”riettaat onnenonkijat” pyrkisivät vain luikertelemaan rikkaiden miesten alle synnyttääkseen ”varakkaille taloille perillisiä”, jos äpärät saisivat perintöoikeuden isiensä jälkeen. Vielä vuonna 1961 lausuttiin tuomarikunnan taholta, ettei aviottomien lasten asemaa pitäisi yhdenmukaistaa aviolasten kanssa, koska heidän vanhempiensa väliset suhteet eivät ollut tarkoitettuja kestämään ”muutamaa hetkeä pidemmäksi”. Tätä tulisi lastenkin oikeuksien heijastaa. Vasta 1970-luvulla tilanne korjautui lainsäädännöllä, joskaan ei taannehtivasti. Suomessa oli vieläkin lukemattomia avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia, joilla ei Suomen lain mukaan ole perintöoikeutta.

Kiannon käsitys lasten kohtelusta yhtäläisesti riippumatta siitä, millainen on lasten vanhempien keskinäinen suhde, on sympaattinen ja aikanaan moderni. Nykypäivän naisen sympatia Kiannon kiirastulta kohtaan kuitenkin kuivuu hetkessä kasaan jo ennen kuin se on oikeastaan ehtinyt itää.

Monet Ilmari Kiannon aviolapsista (hänen A-sarjansa) eivät vaikuta koskaan hyväksyneen isänsä kahdesta muusta suhteesta syntyneitä aviottomia sisaruspuoliaan (B- ja C-sarja), ja entistä kotiopettajatarta pidettiin ”käärmeenä”, joka lopetti idyllisen lapsuuden onnen.

Ilmari Kianto oli käsityksiltään sukupuolirooleista aikansa tyypillinen melko traditionaalinen kasvatti. Vaimon tehtävä oli passata ja palvella miestään – silloin kuin tämä sattui olemaan kotona. Mies sai liehua maailmalla leipää tienaamassa ja itseään toteuttamassa, kun taas naisen piti tällä välin äitinä pysyä kotiliettä lämmittämässä ja lapsia liekuttamassa. Kianto pohti esimerkiksi kysymystä:
”kummanko äidin, kummanko naisen luo hän menisi jouluaatoksi? Molemmista äideistä uhosi kodin pyhyys, joka ei koskaan tunnu täydelliseltä, ellei perheenpää, Mies, oli läsnä. Onko mitään luonnollisempaa lumen ja pakkasen maassa kuin että pienet viattomat lapset edes jouluaattona saisivat iloita oman isänsä ympärillä koristellun joulukuusen juurella? Hänkö hennoisi sallia pienten sydämien vuotavan verta pohjoismaisena satuiltana? (s. 30)”

Kiannon kuvaamassa maailmassa isä oli riemulla odotettu vierailijahahmo, palkinto, äitien tai äitihahmojen kotona pyörittämän arjen piristeenä – ennen kuin hän taas lähti pois ansaitsemaan perheelle elantoa tai vain keräämään uusia nautittavia kokemuksia.

Ilmari Kianto ei myöskään vakuuta kaksinaismoraalin murtajana. Moniavioisuus oli rehellisyyden nimissä sallittu – mutta vain miehille. Kirjassa samanaikaisista ”vaimoistaan” mustasukkainen Kianto hullaantui kirjassaan osa-aikaprostituoituna toimivaan tarjoilijattareen, kirjoitteli tälle runoja ja halusi tämän matkustavan luokseen Helsinkiin. Hän himoitsi myös kirjassa muitakin naisia.

Monen naisen pitäminen samaan aikaan ei muodostanut Kiannolle ongelmaa todellisuudessakaan. Myöhemmin 1920-luvulta eteenpäin Kianto – vielä naimisissa, mutta erillään molemmista ”vaimoistaan” – palkkasi sarjassa toinen toistaan nuorempia ”sihteerejä” rakastajattarikseen. Toisenkin avioliittonsa aikana Kianto piti monia ”sihteeri”–rakastajattaria tehden erään heistä, itseään 53 vuotta nuoremman, raskaaksikin.

Ilmari Kianto kirjoitti koskettavastii vuonna 1921: ”Isä minä olen – en mitään muuta. Se on paljon se, se on kaikkea - - [T]uhansien tuntureiden  tuollakin puolen minä sinut näen, minun Lapseni (s. 218–219).”

Todellisuudessa Kianto ei kuitenkaan elänyt suurinta osaa elämästään isyyttään vaan omaa itseään ja libidoaan toteuttaen.  Ajatus isyydestä ja oikeudesta siihen oli ehkä kuitenkin myyttisempää ja lumoavampaa kuin omien lasten kanssa päivittäin jaettu arki.

 

Mia Korpiola

 

Kirjallisuutta:

• Ilmari Kianto: Kahden vaimon mies: Kirjailija Ilmari Kiannon elämän draamaa 1917 – 1921. Kiannon Turjanlinna Oy, Suomussalmi, 2012.

• Eero Marttinen: Ilmari Kianto: Korpikirjailijan elämä. Ajatus Kirjat, Helsinki, 2010.

• Marja-Liisa Nevala:  Ilmari Kianto: Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja. SKS, Helsinki, 1986.

• Noora Pohjola: Aviottoman lapsen perintöoikeudellisen aseman muutos ja taustat 1800-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Julkaisematon pro gradu -tutkielma, Oikeustieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto, 2008.

• Mia Sinda: Aviottoman lapsen asema 1900-luvun Suomessa: Asennemuutoksen kautta oikeudelliseen yhdenvertaisuuteen. Julkaisematon pro gradu -tutkielma, Oikeustieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto, 2008.