Näytetään tekstit, joissa on tunniste perheväkivalta-familjevåld. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perheväkivalta-familjevåld. Näytä kaikki tekstit

Kun isät lapsiaan piiskasivat

Lastensuojelun keskusliiton tuoreen kyselytutkimuksen mukaan entistä harvempi suomalainen hyväksyy lasten ruumiillisen kurituksen. Vastaajista 15 prosenttia hyväksyi sen kasvatuskeinona. Muutos on merkittävä, sillä kymmenen vuotta aiemmin fyysisen kurituksen hyväksyviä oli vielä 34 prosenttia. Asenteiden muutos ei silti ole täysin siirtynyt käytäntöön, sillä neljännes vastaajista kertoi tukistaneensa lastaan. Myös läimäyttäminen ja sormille näpäyttäminen kuuluu edelleen joidenkin vanhempien kasvatuskeinoihin. Sen sijaan lasten piiskaaminen on ”siirtynyt historiaan” ja ”herra Koivuniemi on pantu viralta”.

Historiaan selkäsaunat saavatkin jäädä, mutta kuuluvatko ne sinne? On tavallista, että kasvatuksen lähihistoriaa koskevissa nykymielikuvissa juuri ruumiillinen rankaiseminen saa keskeisen roolin. Ajattelemme, että iso- tai isoisovanhempien sukupolvi kasvatettiin ”kurissa ja Herran nuhteessa” eikä nykyisenkaltaista, lapsen näkökulmaan eläytyvää ja neuvottelevaa vanhemmuutta ollut olemassakaan.

Myös lukemissani 1920-luvulla syntyneiden suomalaismiesten isyysmuistelmissa piiskaaminen ja selkäsaunat saivat ison roolin sekä oman lapsuuden että kirjoittajien oman isyyden kuvauksissa. Kurittaminen liitettiin erityisesti isien tehtäviin.

”Joka vitsaa saastaa säästää lastaan vihaa, opetti herra Luther aikoinaan ja se opetus oli tiukasti painunut suomalaisten kalloihin ja niinpä he ahkeroivat aamuin illoin lastensa kurittamisessa, kukapa nyt lastaan olisi vihannut”, kirjoitti eräs muistelija. Myös hänen isänsä toimi näiden periaatteiden mukaisesti ja jakeli lapsille suuttuessaan ”armottomia selkäsaunoja”.

Piiskaamista kokeneet suhtautuivat ymmärtävästi isiensä toimiin: ”Isällä oli selkäsaunasta se käsitys, että se oli isällä rakkauden merkki, kun lastaan pieksi. Usein hän tapasi sanoa tästä, että: ’Jos isä lastaan rakastaa, hän sitä myös tarvitessa kurittaa.’” Nimenomaan isien nähtiin olleen perheidensä kurinpitäjiä, ja siihen heidän tehtävänsä perheessä myös nähtiin rajoittuneen. Kirjoittajat saattoivat samalla kuitenkin mainita, etteivät heidän omat isänsä koskaan turvautuneet väkivaltaan kasvatuksessa tai että isä antoi piiskaa lähinnä näön vuoksi ja että hänellä itselläänkin oli tällöin kyyneleet silmissä. Joidenkin perheessä piiskaaminen oli äidin tehtävä, mikä aina muistettiin mainita poikkeukseksi vaikka naapurilla olisi ollut samoin.

Kansatieteilijä Markku Aukian (2010) mukaan jälkikäteiskuva 1900-luvun alkupuolen ehdottomista ja ankarista kasvatuskäytännöistä on myytti. Käytännöt vaihtelivat kotien ja yhteiskuntakerrostumien välillä. Eniten jälkikäteiskuvaa vastaa rajoittava kasvatustyyli, jossa tavoitteena oli kuuliaisuuden, sovinnaisten tapojen ja työnteon oppiminen. Lapsen omapäisyys tuli murtaa. Kodeissa noudatettiin kuitenkin myös sallivaa kasvatusta, jossa lapset huomioitiin jossakin määrin yksilöinä. Lapset saivat esimerkiksi ruokapöydässä osallistua keskusteluun, ja rangaistuksia käytettiin vähän tai ei lainkaan.

1920-luvulla syntyneiden miesten muistelmissa sekä toistetaan autoritaarisen kasvatuksen myyttiä että kuvataan perheiden ja isyyksien tosiasiallista moninaisuutta. Kertomusten ristiriitaisuus selittyy ainakin osin sillä, miten nykypäivän näkökulmat vaikuttavat menneisyyden muisteluun. Ruumiillinen kuritus nousee muistelmissa ohittamattomaksi aiheeksi kenties siksi, että sen hyväksyttävyydestä oli käyty laajaa julkista keskustelua jo ennen kuin se kiellettiin laissa vuonna 1984 ja keskustelu on jatkunut myös tämän jälkeen. Kurittaminen on kytketty menneiden miespolvien isyyteen niin likeisesti, että 1920–1930-luvuilla lapsuuttaan eläneen on kommentoitava aihetta, vaikka ei olisi eläissään kokenut yhtään selkäsaunaa tai edes korvatillikkaa.

Myyttisestä ”perinteisestä isästä” – ankara ja etäinen lastensa kurittaja ja perheen leiväntuoja – on muodostunut isyyden historiakuvaa hallitseva hahmo. Käsitys autoritaarisista isistä sopiikin hyvin siihen kuvaan, joka lähimenneisyyden isistä nykyään halutaan antaa. Heidät esitetään nimenomaan jyrkkänä vastakohtana nykyajan isille. Tämän päivän isät taas kuvataan näkökulmasta riippuen joko auktoriteettinsa menettäneinä pehmoina tai hyvällä tavalla tasa-arvoistuneina, ”uusina” miehinä, jotka ymmärtävät lapsen näkökulmaa. Molemmissa tapauksissa sopii korostaa entisaikojen isän autoritaarisuutta joko myönteisenä tai kielteisenä piirteenä. Historia toimii näin nykyisen perhekeskustelun käyttövoimana.

Ilana Aalto


Kirjoitus pohjautuu sotasukupolven miesten isyyskokemuksia käsittelevään artikkeliini teoksessa Isän kokemus (Gaudeamus 2014).

Linkkejä ja lähteitä

  • Ilana Aalto: Sotasukupolven miesten moninaiset isyydet. Teoksessa Petteri Eerola & Johanna Mykkänen (toim.): Isän kokemus. Gaudeamus 2014.
  • Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki (SKR), Kansanrunousarkisto (KRA), Isää etsimässä -kokoelma.

Kieroutunutta isännänvaltaa 2000-luvun malliin?

Jälleen kerran yksi nainen kuoli miehensä harjoittamaan väkivaltaan, kun mies ampui tavaroitaan hakemaan tulleen ex-vaimonsa yhteisen kodin pihamaalle Jyväskylän Puuppolassa torstaina 29.8.2013. Ironista kyllä, Jyväskylän yliopistossa järjestettiin juuri samaan aikaan (28.‒30.8.2013) kansainvälinen väkivaltatutkimuksen konferenssi Interpersonal Violence Interventions - Social and Cultural Perspectives. Konferenssissa käsiteltiin väkivallan ilmenemistä ja siihen puuttumista terveydenhuollosta ja sukupuolesta taiteeseen ja mediaan. Puuppolan tapauksen myötä konferenssin ajankohtaisimmaksi teemaksi nousi kuitenkin juuri suomalainen parisuhde- ja perheväkivalta.

Kansainvälisen rikosuhritutkimuksen mukaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa oli länsimaista 2000-luvun alussa teollistuneiden maiden keskiarvoa enemmän Australiassa, Kanadassa, Englannissa, USA:ssa – ja Suomessa. Suomessa tapahtui myös kuolemaan johtanutta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa toiseksi eniten teollistuneista maista. Naisten väkivaltaiset kuolemat olivat Suomessa yli kaksi kertaa yleisempiä kuin muissa Pohjoismaissa. Mikä ihme kulttuuriamme oikein vaivaa?! Miksi tasa-arvotilastoissa loistavan maamme naiset saavat selkäänsä tai tulevat miestensä tappamiksi niin usein?

Ongelma on tietenkin monitahoinen ja -mutkainen, eikä yhtä vastausta tai ratkaisua siihen löydy. Avioliitto- ja perhehistorioitsija pyrkii etsimään vastauksia näihin kysymyksiin menneisyydestämme. Perhe- tai parisuhdeväkivaltaa vastaavia käsitteitä ei perinteisessä suomalaisessa agraariyhteiskunnassa ollut – oli vain sallittua kurittamista ja sopimatonta pahoinpitelyä, joiden liukuvat rajat määriteltiin aina tapauskohtaisesti osapuolten maineen ja yhteisön mielipiteen mukaan.

Sallitun kurittamisen ja kielletyn pahoinpitelyn rajojen epäselvyys pohjasi patriarkaalisiin ihanteisiin sekä niitä heijastelleeseen lainsäädäntöön. Patriarkaalisen sukupuolihierarkian mukaan mies oli perheensä ja vaimonsa pää ja huoltaja ja sekä fyysisesti että henkisesti täydellisempi osapuoli. Hierarkiassa ylempi saattoi kurittaa alempaansa, ja tällainen ohjaaminen oli merkki myös rakkaudesta. Vuoteen 1734 saakka voimassa ollut keskiaikainen Kuningas Kristofferin maanlaki totesi, että vaimoa oli laillista kurittaa kohtuullisesti tämän rikkomuksen takia. Vaimon näkyvästä vahingoittamisesta vihan, juopumuksen tai toisten naisten takia tuli kuitenkin sakottaa kaksinkertaisesti. Ainakaan 1600-luvulla miehiä ei tämän pykälän perusteella juuri tuomittu.

Vuodesta 1734 vuoteen 1889 voimassa ollut laki ei sisältänyt enää sallitun kurittamisen määritelmää, mutta ei kategorisesti kieltänytkään väkivaltaa. 1800-luvun loppua kohden yhteiskunta muuttui vauhdilla ja virallisissa kannanotoissa alettiin kurittamiseenkin suhtautua kielteisesti. Vuoden 1889 rikoslaki kriminalisoi pahoinpitelyn ja on erinäisin muutoksin voimassa nykypäivänäkin: esimerkiksi raiskaus avioliitossa tuli rikokseksi vasta vuonna 1994 ja pahoinpitely virallisen syytteen alaiseksi vuonna 1995, tosin lainvoiman kyseinen säädös sai vasta vuonna 2004. Tätä ennen mies selvisi väkivallasta ilman rangaistusta, jos vaimo ei halunnut  syytettä nostaa. 1900-luvun loppupuolen valtavasta yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta muutoksesta sekä sukupuolten tasa-arvon ja ihmisoikeuksien korostuksesta huolimatta Suomen valtio on siis reagoinut uskomattoman jähmeästi parisuhdeväkivallan kitkemiseen.

Entä ne vähemmän eksplisiittiset kulttuuriset syyt? Siinä missä vaimon hakkaamisen 1600-luvulla nähtiin johtuvan vaimon huonosta käytöksestä ja aviomiehen itsehillinnän puutteesta tai sivusuhteesta, liitetään parisuhdeväkivalta nykyisin erilaisiin mielenterveyden ja persoonan ongelmiin, kuten masennukseen ja sairaalloiseen omistushaluun. Toki biologiset ja aivokemialliset faktat näyttelevät väkivallan ilmenemisessä myös osaansa, samoin alkoholikulttuuri. Voiko näillä ulkoisesti kovin erilaiselta näyttävillä selitysmalleilla olla jokin yhteys?

Esimodernissa yhteiskunnassa eri elämänaloilla esiin tullut sukupuolten eriarvoisuus tai suoranainen misogynia oli täysin hyväksytty kulttuurinen diskurssi, jonka olemassaolo nykykulttuurissa yleensä sivuutetaan menneisyyden haamuna. Muilla elämänaloilla kuin perheessä tämä onkin jo onneksi suurelta osin todellisuutta. Kodin seinien sisäpuolella näyttää kuitenkin edelleen elävän jonkinlainen kieroutuneen isännänvallan asetelma, jossa miehellä on edelleen oikeus päättää ”omistamansa” naisen elämästä ja johon viranomaiset eivät niin mielellään korulauseista huolimatta puutu.

Kuinka näihin naisvihamielisiin asenteisiin voisi vielä tehokkaammin puuttua? Surullinen tosiasia on se, ettei yhteiskunta voi estää jokaista perhetragediaa tapahtumasta. Korkeintaan niitä voidaan ehkäistä esimerkiksi mielenterveys- ja sosiaalipalveluja kehittämällä, viranomaisia kouluttamalla ja ilmiöstä avoimesti keskustelemalla. Tulevaisuutta ajatellen muutoksen mahdollisuus kiteytyy perheisiin ja niiden tukemiseen. Perheestä ja kodista tekee erityisen tärkeitä ja herkkiä se, että ne ovat primäärisosialisaation paikkoja. Se sukupuolittuneen vallan kulttuuri, johon lapset kasvavat, elää vielä vuosikymmeniä. Muutos on siis hidas, mutta ennen kaikkea mahdollinen.

Hanna Kietäväinen-Sirén


Lisää tietoa: