Pirstaleinen perhe menneisyyden arkena

Arnold Boonen: "Leskirouva Brechje Hooft" n. 1700-1729. Kuvalähde: Rijksmuseum, Alankomaat.

Menneisyyden ja nykyisyyden perhekäsityksiä yhdistää yksi asia: molemmat ovat odotusten täyttämiä. Odotukset ilmenevät valtion lakeina, järjestöjen sääntöinä tai yhteisöihin syöpyneinä käytänteinä. Odotuksista itsestäänselvin lienee itse perheen olemassaolo: aikuisten miesten ja naisten oletetaan hakeutuvan toistensa kanssa naimisiin ja hankkivan yhdessä lapsia. Toisistaan ja lapsistaan huolehtiminen kuuluu avioparin velvollisuuksiin kuolemaan asti. Perheys näyttäytyy tällöin selvärajaisena ilmiönä, johon kuuluminen on paitsi odotettavissa myös helposti rajattavissa.

Todellisuus vastaa kuitenkin harvoin ideaalitilanteita. Avioerot ja leskeksi jääminen rikkovat perheitä, kun taas uudelleenavioitumiset luovat uusia. Perhearjen monimuotoisuutta pidetään usein vain nykypäivän ilmiönä, mutta käytännössä ihmisten arkielämä on haastanut perhekäsitykseen liittyviä odotuksia niin kauan kuin kyseisiä odotuksia on ollut olemassa.

Perheen jälijllä -projektin piirissä monimuotoista perhekuvaa ovat käsitelleet muun muassa Maija Ojala ja Jarkko Keskinen. Molempien tutkimuskohteena on ollut suomalainen porvaristo, joka erilaisten kiltojen kautta säänteli sitä, kuka missäkin kaupungissa saa tuottaa tavaroita ja käydä kauppaa - toisin sanoen harjoittaa porvarin ammattia. Odotuksiin kuuluivat tiukat oletukset porvariuden sukupuolittuneisuudesta: miehen oletettiin olevan toimintaa hoitava perheen pää, jonka roolia nainen saattoi hoitaa vain väliaikaisesti poikkeustilanteissa.

Eräs näistä poikkeustilanteista oli aviomiehen kuolema. Tällöin leskelle annettiin siirtymäajan puitteissa mahdollisuus hoitaa liiketoimia, kunnes hän siirtäisi ne läheisen miehen, kuten täysi-ikäisen pojan tai muun sukulaisen hoidettavaksi. Vaihtoehtona oli myös avioitua uudelleen, jolloin uusi aviomies olisi saanut toiminnan omistuksekseen.

Monien avioliittojen solmimista elämän varrella pidetään nykyajan ilmiönä, mutta käytännössä se on vaikuttanut myös menneinä vuosisatoina. Kuten Ojala huomauttaa, keskiajan tai uuden ajan alun perhekeskeisessä yhteiskunnassa, jossa kuolema oli nykyistä äkillisempi vieras, ihminen saattoi avioitua elämänsä aikana jopa kolme kertaa. Tällöin viimeistään edellisestä avioliitosta periytyvät lapset tekivät perheistä monimutkaisia kokonaisuuksia, joihin saattoivat vaikuttaa käytännön hankaluudet ja kiistat.

Uudelleenavioitumisen rinnalla porvarisleskien arjessa erottui toinen vaihtoehto, joka myös rikkoi selkeää perhekäsitystä: leskeksi ja itsenäiseksi toiminnan harjoittajaksi jääminen. Tämä rikkoi niin porvarisyhteisöjen kirjoitettuja sääntöjä kuin muun yhteiskunnan tunnettuja odotuksia. Käytännössä asiansa osaavan lesken toiminta loi kuitenkin yhteisöihin vakautta, jota ei haluttu lähteä haastamaan.

Sen pahemmin suuret uusperheet kuin yksineläjät eivät vastaa virallisia käsityksiä selvärajaisesta ydinperheestä, jonka mielikuvat ovat periytyneet aina nykypäivään asti. Historiallisen tiedon tarkentuminen kuitenkin osoittaa, että aivan kuten nykyään, myös menneisyyden perhearki oli kaukana säännön- ja yhdenmukaisesta elämästä. Kuten Jarkko Keskinen artikkelissaan toteaa, perheen käsitteellä on vain vähän yhteistä historiallisen totuuden kanssa: "nykyihmisen mielikuva perheestä on historiaton sekoitus erilaisia rakenteita, arvoja ja toimintamalleja, jotka eivät samanaikaisesti ole olleet läsnä missään ajassa".

Ilkka Hemmilä

Tutkijaesittely

Maija Ojala: Käsityöläisten yrittäjäkulttuuri ja lesken asema Itämeren alueen kaupungeissa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa

Keskiajalla ja uuden ajan alussa käsityötuotanto tapahtui tavallisesti kotitalouden yhteydessä olleessa verstaassa. Virallisesti käsityöläismestari eli aviomies oli perheen pää ja verstaan pomo, mutta molempien aviopuolisoiden työpanosta tarvittiin perheen ja bisneksen ylläpitoon. Väitöskirjassani tutkin käsityöläisten yrittäjäkulttuuria neljässä Itämeren alueen kaupungissa, Tukholmassa, Tallinnassa, Riiassa ja Lyypekissä noin vuosina 1350−1620. Erityisesti tarkastelen lesken mahdollisuuksia jatkaa käsityöläisammatissa miehen kuoleman jälkeen.

Monet käsityöläisammattikunnat määrittelivät leskien oikeudet ja velvollisuudet säännöissään. Yleisin vaihtoehto leskelle oli avioutua uudelleen yhden vuoden ja päivän kuluttua tai luopua ammatistaan. Muita vaihtoehtoja oli jatkaa yhdessä lasten kanssa; palkata kisälli avuksi tai jatkaa niin kauan kunnes puolivalmiit työt oli saatu valmiiksi ja materiaalit käytetty loppuun. Osa ammattikunnista antoi lesken jatkaa vapaasti ammatissaan. Aiemman tutkimuksen mukaan ammattikuntasääntöjen leskipykälien tarkoituksena oli rajoittaa naisten työntekoa. Leskiartiklat voidaan myös tulkita mahdollisuuksiksi.  Ammattikunta sääntöjen ensisijainen tarkoitus olikin turvata tuotannon jatkuminen, mestarin sukupuoli näyttää ollen toissijainen.

Vaikeampaa sen sijaan on tutkia kuinka moni leskistä todella käytti hyväkseen näitä sääntöjen suomia mahdollisuuksia. Lyypekin kaupunginarkistossa on säilynyt käsityöläisten anomus- ja valituskirjeitä raadille. Kirjeitä laativat niin lesket, ammattikunnan vanhimmat ja yksittäiset mestarit kuin kisällit. Valitusten takaa paljastuvat hyvin moninaiset syyt: kiistat henkilön pätevyydestä, kiistat mestareiden määrästä ja erilaiset sääntöpykälien rikkomiset kuten leskelle määrätyn aikarajan rikkominen olivat yleisiä valituksen aiheita.

Sorvarin leski Meike Hoierschen lähettämä
kirje Lyypekin raadille 22.10.1583
(Archiv der Hansestadt Lübeck, ASA Interna,
Handwerksämter no. 1105)

Kirjeet osoittavat, että ainakin osa leskistä jatkoi ammatissaan miehensä kuoleman jälkeen. Jotkut jopa vuosia, kuten välskärin leski Magdalena, joka toimi ammatissaan 19 vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Se, että lesket pystyivät jatkamaan ammatissaan pitkään, osoittaa että leskien ammatinharjoittaminen oli kaupunkiyhteisössä hyväksyttyä. Lesket pystyivät ostamaan raaka-aineita, valmistamaan tuotteita verstaassa ja myymään valmiit tavarat. Käsityölästen maailma on usein käsitetty miesten maailmaksi. Koulutusjärjestelmä oppipojasta mestariksi kasvatti pojat osaksi tätä miehistä maailmaa, jonka huipentumana oli asema itsenäisenä mestarina ja perheen päänä. Alkuperäislähteissä esiintyvät vanhan ruotsin- ja saksankieliset termit kuten oppipoika ja kisälli tukevat aiemman tutkimuksen näkemystä. Tutkimukseni näyttää käsityöläisten maailman kuitenkin uudessa valossa: naiset ja erityisesti lesket olivat kiinteä osa käsityöläisten yrittäjäkulttuuria eikä heidän ammatinharjoittamistaan pidetty ongelmana.