Death and sorrow in eighteenth-century English family

Johannes Christiaan Bendorp (1776 - 1825): Dichter Jan Zoet ligt ziek in bed en Machteld Klaas van Medemblik spreekt hem toe terwijl de Dood wenkt, Rijksmuseum, Amsterdam.

What children knew about death? Were they kept away when death occurred? How they felt losing their parents or siblings? These are the questions I have come across while searching the experience of eighteenth-century English girls. Several historians have already shown that early modern and eighteenth-century parents loved their children and grieved for their deaths. No matter how young or sickly the child was, its loss had an impact. However, there is little research of the emotions of the young people.

Death was, in the end, an ever-present visitor in eighteenth-century household. Enquiries after health were not empty decorum, but echoed real concern. The illnesses of parents and other family members deserved remark from the young as well. 22-year-old Maria Josepha Holdroyd reported her friend that her step-mother had been ill. She had “Fever and violent Pain in her Side, with incessant cough.” Absent family members were informed how the illnesses developed. 15-year-old Emily Lennox wrote to her father in 1746 that her “Dear Mama is thank God perfectly well, she walked about the Room to Day and finds herself much stronger than usual.”

The harsh realities of life did, indeed, go both ways. It is estimated that child death rate in England between 1500 and 1820 was 0,187 pro mille, whereas between 1600 and 1750 a quarter of youths under 15 years and a third of those under 20 had lost at least one parent, sometimes even both. In the latter part of the eighteenth century the mortality rate declined. 20 per cent of those under 15 and a quarter of those under 20 had lost their parent(s).

As death was a frequent visitor in all eighteenth-century families, even children knew illness might easily lead to death. It duly caused concern even in the minds of the young. Even a possible prospect of a parent dying or being injured caused great anxiety. An unexpected death could also badly injure the prospects of the family. If the father died young or with little economical means his younger children would have to make their fortunes themselves unless the heir was willing or capable of providing for them. For unmarried girls, the death of a father meant that they had to throw themselves to the mercies of their eldest brother and heir or other relatives to provide themselves. The situation was even worse if the heir was a minor.

Little Melesina Chenevix lost both of her parents before she was four and was traumatized to such extent that she lost all remembrance of the event. It is, however, possible that a four-year-old could not remember much in any case. Mary Berry was also four when she lost her mother in 1767. When contemplating afterwards the event in her diary, Mary stated she had no recollection “of the excessive grief of my father and grandmother” or of her “own irreparable loss”. She assumed she was kept away from them. The sickness of Lady Sheffield, Maria Josepha Holroyd’s step-mother led eventually to death in April 1793. Maria’s younger sister Louisa had been visiting her aunt in Bath when the death occurred. The girl had “relieved herself by some hours' crying.”

Unusual, emotional events are easily remembered than more neutral everyday ones, so it is no wonder that these kinds of incidents are most often recorded in letters, diaries and autobiographies. Parental death is one of the most devastating of these. According to Joanne Bailey, eighteenth-century life-writers pinpointed the death of a parent having the most profound consequences for them.

Losing a sibling was not easier to handle. As Amy Harris has pointed out, sibling relations were the long-lasting human relation a person in the eighteenth century could have. Siblings grew up together, and despite some significant age-difference, ties were close. It is now wonder, then, that Fanny Burney stayed up all night beside her sister’s sick bed. She was in agony lest her sister should die. When her half-sister died some years later, Fanny consoled herself with the fact that the girl had been nursed properly and not neglected.

I would argue that, death had major emotion impact on the young and that they were fully aware of its consequences both economic and social. But loving emotions within eighteenth-century family is evident.

Henna Karppinen-Kummunmäki

FM, doctoral candidate, cultural history, University of Turku

Further reading and cited sources

• Bailey, Joanne: Parenting in England, 1760–1830. Emotion, Identity, & Generation. Oxford: Oxford University Press 2012.

• Cooper, Sheila: Kinship and welfare in early modern England. Sometimes charity begins at home. Medicine, Charity and Mutual Aid. The Consumption of Health and Welfare in Britain c. 1550-1950. Anne Borsay & Peter Shapely (eds.)Aldershot, Ashgate 2007, 55–69.

• Fletcher, Anthony: Growing up in England: The Experience of Childhood, 1600‒1914. New Haven & London: Yale University Press, 2010[2008].

• Harris, Amy: Siblinghood and social relations in Georgian England. Share and share alike. Manchester: Manchester University Press, 2012.

• Kaartinen, Marjo: Arjesta ihmeisiin. Eliitin kulttuurihistoriaa 1500–1800-luvun Euroopassa. Tammi, Hämeenlinna 2006.

Henrik Ibsen – defender of emancipated women and father of an illegitimate child

While staying in Oslo, I must – I thought – blog about the famous Norwegian author and playwrite Henrik Ibsen (1828-1906). Ibsen’s play A Doll’s House (Et dukkehjem), written, published and first performed in 1879 was, after all, a significant and relatively early expression for women’s liberation from the bourgeois domestic cage. I imagined that I would present Ibsen as an important spokesman in the struggle for women’s political and economic emancipation. His wife Suzannah Ibsen (1836–1914, née Daae Thoresen) has introduced him to the writings on John Stuart Mill (1806-1873) on women’s rights.

When Ibsen wrote his play, it was considered scandalous. Debates ensued. It was hardly acceptable to Ibsen’s contemporaries that Nora Helmer, the protagonist of A Doll’s House, quitted her home, her husband and her three small children. At the end of the play, Nora, an unfulfilled middle-class housewife and mother, denied that her life with her husband was a true marriage, while she continued by declaring that her husband was a stranger to her and her small children were better off without her. When the front door slammed after her, walking out on her family after her final “Farvel”, many people in the audience must have shuddered with shock.

In 1889, a decade later, Clement Scott, the critic of the Daily Telegraph, commended the acting and observed that “[t]he interest [of the audience] was so intense last night that a pin might have been heard to drop.” However, he observed: “But at the present moment we have no time or opportunity to discuss Ibsen or his theories, which we might do at great length. We do not honestly believe that those theories as expressed in ‘The Doll’s House’ would ever find favour with the great body of English playgoers.”

In fact, Ibsen himself thought it necessary to write an alternative version of the play when his translator and agent informed him that there was a risk that his play would be tampered with in Germany and that the North-German theaters especially would prefer a different ending. In the alternative version, Nora’s husband showed her their sleeping children when she was leaving. At the end, she was unable to make them motherless by quitting the house and them.

Moreover, I had planned to tell how Ibsen had modeled the plot of A Doll’s House and Nora Helmer on a real-life incident involving Laura Kieler (née Petersen, 1849-1932), a family friend of the Ibsens. Laura Kieler had taken a loan in order to finance her family’s trip to Southern Europe after her husband had contracted tuberculosis and the doctors had recommended a warmer climate. Unable to raise the money to pay the debt, desperate, pregnant and unwell, Laura Kieler had forged a document in order to get out of the predicament.

Unlike Torvald Helmer who threatened his wife Nora with having the upbringing of their children taken away from her and the reduction of their union to a mere façade, Victor Kieler took his wife Laura to court in order to have sole custody of the his children – also the newborn – and a legal separation. Laura Kieler was labelled an unfit mother. In addition, she was sent to a mental asylum for a month. Only two years later did her husband relent and accept to take her back so that she could again live with her children.

So, this was the original plan for the blog. But it did not turn out that way. As I was about to visit the Ibsen Museum (Henrik Ibsens gate 26) in Oslo with my uncle, I read more about the life of this famous author. Then I discovered that I had to abandon my original idea of focus on A Doll’s House and Ibsen’s role in women’s lib.

Instead, I realized that I would have blog about another, less exemplary aspect of Henrik Ibsen himself. Namely, Ibsen as the father of an illegitimate son who is not mentioned in his official entry in the Norsk biografisk leksikon alongside with Sigurd Ibsen (1859–1930), Ibsen’s legitimate son. (Obviously, the place of illegitimate children is not among the legitimate children in biographical encyclopedia articles even if they were acknowledged as Ibsen’s was.)

When Henrik Ibsen was a mere impoverished youth and working as an apprentice pharmacist in the household of the chemist Reimann in Grimstad since 1844, on 9 October 1846, Reimann’s maid gave birth to a son who was baptized Hans Jacob Henrichssen Birkedalen. The baby’s mother Else Sophie Jensdatter (1818-1892) named Ibsen as the father, and this was duly recorded at the baptism.
The alleged father could deny paternity if he wished to escape the imposition of child maintenance payments until the child’s fifteenth year by the officials. In his reply, Henrik Ibsen observed that he could not “categorically deny responsibility of the infant” as he had “regrettably” had intimacies with the ten-year older Else Sophie Jensdatter. However, Ibsen observed that she had also “kept company with other young gentlemen” at the time. Moreover, he considered that their being in the same household and “her tempting deportment” had caused his moral lapse.

So, the older temptress had thrown herself on top of the young and innocent, but good-looking and ambitious lad in the scenario of young Ibsen. Indeed, this has been one of the most common clichés used for illegitimate mothers.

At first, Ibsen made the maintenance payments regularly, but later he fell into arrears. He had financial difficulties, but he was also pursuing other love interests. In 1850, Ibsen’s failure to pay child maintenance on time lead to his being threatened by the officials with forced labour in the Fortress of Akershus in Oslo. This was averted, but Ibsen had maintenance arrears many times over the years, especially after his own marriage in 1858 until the final payment in 1862 released Ibsen from the maintenance obligation.

Per Kristian Heggelund Dahl has observed about Ibsen’s “reserved indifference” towards the economic plight of Else Sophie Jensdatter and his son Hans Jacob Henrichssen that “[t]he cleft that separates [Ibsen] from mother and child is deep. He doubts the paternity imposed on him […].” Indeed, Ibsen may never even have seen his illegitimate son, whom he apparently considered a dark and shameful secret of his unhappy early life.

Henrik Ibsen and his family left for Germany and Italy in 1864, and they lived abroad for more than two decades. Thus, Ibsen’s rising star took him to European fame and fortune, while his former lover’s prospects spiraled down as a labourer who died pauperized and living on charity. While Ibsen’s legitimate son Sigurd Ibsen (1859–1930) became prime minister and doctor of laws, Hans Jacob Henrichssen became a blacksmith with a fondness for reading, alcohol and fiddles. He had several children, including one illegitimate daughter, and he also died a pauper in 1916. While Ibsen’s legitimate son rose to the elite of the new nation, the bastard son was plunged into obscurity, manual labour and the workhouse.

Nevertheless, it is worth remembering that this year Norway celebrates the centenary of the so-called “Castberg’s laws on children” (De Castbergske barnelover), named after the politician Johan Castberg (1862-1926), one of the most active spokesmen of the reform. The six laws were very progressive in their time, giving illegitimate children, e.g., equal inheritance rights after both parents and a right to the paternal name. Despite being criticized for undermining Christian family values and promoting promiscuity, the laws were accepted on 10 April 1915.

The “Castberg’s laws on children” were too late to make a difference in Else Sophie Jensdatter’s or Hans Jacob Henrichssen’s lives, but they certainly improved the fortunes and prospects of many other Norwegian illegitimate children. They came to mark an important milestone in making all children equal regardless of their parents’ marital status. The centenary of “Castberg’s laws on children” is well worth celebrating – especially bearing in mind that similar reforms were made in Finland only in the 1970s, more than half a century later.

Mia Korpiola

Further reading:

• “All about Henrik Ibsen” - A Doll’s House, The National Library of Norway (accessed 27 June 2015).
• Per Kristian Heggelund Dahl, “Maintenance proceedings against Henrik Ibsen 1846–1862,” Ibsen Studies 1:1 (2000), pp. 81-96. 

• Joan Templeton, Ibsen’s Women. Cambridge University Press, Cambridge 1997.

• Roger Tronsta, “Henrik Ibsen i Grimstad”, (accessed 27 June 2015).

• Vigdis Ystad, “Henrik Ibsen”, Norsk biografisk leksikon (Norwegian Biographical Encyclopedia, accessed 27 June 2015).

Gustav Vigeland and Images of Modern Fatherhood

Gustav Vigeland

The Norwegian Gustav Vigeland (1869-1943) was a great artist.

Anyone who has ever visited the Vigeland Park with its massive sculptures, one of the major tourist attractions of Oslo, will probably concur – regardless of whether they are to everyone’s particular taste. Many of Vigeland’s sculptures represent the ages of man (childhood, youth, adulthood and old age) and family ties.

"Slekten"

Admittedly, Gustav Vigeland was just a vague name for me for many decades. I might never have had the incentive to get to know his work had I not come as a visiting researcher to Oslo in August and had I not been living in the proximity of the Vigeland Park. However, after I got better acquainted with the artist’s work both in the open air and at the Vigeland Museum, I became curious about his life as well. Some of his sculptures seemed to portray so well the new, more modern emotional ties between fathers and children: fathers romping with their children and demonstrating paternal tenderness and protectiveness towards them.

Father playing with his child

Father carrying infant

Perhaps Vigeland himself was like that: a tender father like some of his contemporaries, Finnish and Swedish male artists of the period (e.g., the Swede Carl Larsson 1853-1919)? Perhaps because of this, he could encapsulate the essence of the new ideals of fatherhood so well? I wanted to know more.

Gustav Vigeland was born Adolf Gustav Thorsen in a small commune on the southern coast of Norway in 1869. Vigeland and his Pietist artisan family came to experience hardships when his father, a master carpenter, first lost considerable sums of money in unsuccessful shipping investments and then took to the bottle. Vigeland’s mother took the children and moved back to her parental domicile. The following year, Vigeland’s father sired an adulterous child out of wedlock – the parents were never divorced – and was convicted for a misdemeanour.

As so many other male artists of his time, even Gustav Vigeland became physically attracted to a string of his models. By 1894, he had met Laura Mathilde Andersen (1869 or 1870-1957), a seamstress who modelled for him. A love affair developed between the two apparently also leading to cohabitation. Their daughter Else (Elsa) was born in Oslo (then, Christiania) in 1899. Pressured, it appears, Vigeland agreed to make an honest woman out of his lover in July 1900, and the couple contracted marriage. Laura seems to have become immediately pregnant again and their son, christened Alf Gustav Vigeland, was born on 27 March 1901.

However, in 1900, Vigeland had become infatuated with a young and beautiful girl, Inga Syvertsen (1883-1968), thirteen or fourteen years younger than his wife Laura. The troubled relationship between Vigeland and Laura ended in practice in 1901, but they only divorced officially after a five-year separation in 1906. By that time, Inga had been Vigeland’s muse, model and assistant – as well as common-law wife under the guise of being his housekeeper – for several years.

Later, Laura Vigeland and the children lived in Sandefjord, a small town south-west of Oslo, close to the town of Larvik where the Vigelands had contracted marriage. Laura had been born in Sandefjord, and she had returned there to give birth to her and Gustav Vigeland’s son Alf Gustav. It seems that although Gustav Vigeland paid child support to his children, he did not keep any contact with them after the separation. Nor did he have any children with Inga Syvertsen or any other of his later young model lovers (e.g., Marie Nordby and his later second wife Ingerid Alise Vilberg [1902-1976]).

Earlier, I blogged about the Finnish author Ilmari Kianto (1874-1970), Vigeland’s contemporary, who wrote so touchingly about fatherhood. Like Kianto, Vigeland had complex attitudes towards sexuality. According to the short biography on Vigeland’s by Tone Wikborg in the Norsk biografisk leksikon, among Vigeland’s works, “the erotic motifs describing especially male sexuality, often with elements of desperation and despair, form a group of their own” (“En egen gruppe utgjør de erotiske motivene, som beskriver særlig mannens seksualitet, ofte med innslag av desperasjon og fortvilelse.”).

Like Kianto since his fourties, Vigeland also showed a tendency to become enamoured in very young women from his thirties on – something both artists continued to do even in quite mature years. But whereas Kianto had an emotional relationship with his many children – legitimate and illegitimate alike – and enjoyed playing the role of a gentle father from time to time, Vigeland apparently considered family life a completely unwelcome distraction from his own artistry.

Father, mother and child

So, the real Gustav Vigeland was hardly the perfect doting father I had briefly imagined him to be. Nevertheless, he was able to capture something essential of his time, an evolution of parental ideal roles when the traditional nurturing mother had by her side an affectionate and tender father sharing his children’s every-day life. This is a talent that great artists have even if they lacked such feelings in their own personal life.

Mia Korpiola

Further reading:

Tone Wikborg’s article on Vigeland in the Norsk biografisk leksikon (Norwegian Biographical Encyclopedia, accessed 24 October 2014)
Population registration data on the Vigelands from 1910 (accessed 24 October 2014)

Äpärän äidin pohdintoja A.D. 2014

Tuskin olin ennättänyt kotiin synnytyssairaalasta tuhisevan maidontuoksuisen nyytin kanssa, kun kotikaupunkini sosiaali- ja terveydenhuollon toimiala muisti minua kirjeellä. Väestörekisterinpitäjä oli ilmoittanut paikallisviranomaisille lapseni syntymästä, ja vanhemmille oli varattu aika lastenvalvojan luokse.

Ilahduin kovasti, vaikka olinkin tiennyt odottaa kutsua. Minulle perheoikeuden historian tutkijana olisi erittäin hauskaa ja hyödyllistä kokea isyyden tunnustamismenettely 2000-luvulla kirjoitettuani aviottomien vauvojen äiteihin kohdistuvasta kontrollista ja rangaistuksista uskonpuhdistusajalla. Joutuisinko nyt paikallisen kirkon ovensuuhun piiskattavaksi tai kaupungintalon edustalle häpeäpaaluun, ellen kykenisi osoittamaan lapselleni isää, joka joutuisi häneen nähden elatusvelvolliseksi?

Kokemus oli minulle myös uusi ja jännittävä, sillä ensimmäisen lapseni synnytin avioliiton turvasatamassa. Tällöin häneen päti jo antiikin Roomassa omaksuttu ja kirkon Pohjolaan lanseeraama isyysolettama. Sen mukaan avioliitto osoittaa lapsen isän (pater est quem nuptiae demonstrant). Esikoiseni kohdalla olettama oikeasti vastasi todellisuutta, vaikka historia on täynnä tapauksia, jossa aviomies ei mitenkään voinut olla lapsen siittäjä esimerkiksi pitkän poissaolon tai ulkomaan komennuksen vuoksi.

Avioliiton ulkopuolisen lapsen kohdalla ei tällaista olettamaa tietenkään ole. Lapselle voidaan silti vahvistaa oikeudellinen isä, joka saattaa myös olla hänen biologinen isänsä – ja useimmissa tapauksissa varmasti onkin. Lastenvalvojan luokse kutsutaan siis ennen kaikkea lapsen äiti, joka roomalaisesta oikeudesta omaksutun periaatteen mukaisesti (mater semper certa est), on varmuudella tiedossa. Tätä kaunista antiikista pohjautuvaa periaatetta on tosin nykytekniikka horjuttanut, sillä lapsihan on saattanut saada alkunsa luovuttajan munasolusta. Siksi esimerkiksi Saksan oikeudessa on muutettu äitiyden määritelmää 1990-luvulla niin, että lapsen äidiksi katsotaan lähtökohtaisesti lain mukaan hänet synnyttänyt nainen.

Toisaalta, nykyään on perus- ja ihmisoikeusvastaisena kyseenalaistettu myös yllä mainittu avioliittoon perustuva isyysolettama, koska sen perusteella lapsen äiti on voinut torpata lapsen biologisen isän pyrkimykset vahvistaa lapsi omakseen. Tällaisia tapauksia on julkisuudessa myös esiintynyt, mikä on kenties johtamassa lähiaikoina jopa isyyslain muutokseen. Jos muutos menee läpi, ei lapsen äiti enää voisi estää miestä, joka pitää itseään lapsen isänä, tutkituttamasta isyyttään DNA-testillä.

Ajat ovat muuttuneet, sillä vuosisata sitten isät pikemminkin pakoilivat elatusvelvollisuuttaan vannoen vääriä valoja käräjillä kuin taistelivat vuosia oikeudesta saada tunnustaa avioliiton ulkopuolella syntyneet pienokaisensa. Perintöoikeutta isänsä jälkeenhän ei aviottomilla lapsilla välttämättä ollut ennen kuin vasta 1970-luvulta lähtien, mutta lapsenruokkoa eli -elatusta saatettiin saada käräjien kautta tai vapaamuotoisesti. 1900-luvun alun juristimuistelmista on luettavissa herkullisia tuokiokuvia nuorten lakimiesten seuraamista käräjistä. Ymmärrettävistä syistä skandaalinkäryiset aviottomien lasten elatuskiistat saivat niissä paljon tilaa. Todistajia marssitettiin käräjille kertomaan, kenellä oli sutinaa peiton alla Maria Antintyttären kanssa tai kenen nähtiin iltasella hiippailevan Anna Laurintyttären aittaan. Monimiesjutut, eli tapaukset joissa lapsen äidillä oli monia eri seksikumppaneita lapsen siittämisen aikaan, olivat erityisen mehukkaita.

Toisaalta aviottomien lasten äidit kuvattiin toisinaan alaluokkaisiksi pyrkyreiksi, jotka pyrkivät vamppaamaan varakkaampia miehiä heiltä tai heidän perheiltään rahaa pumpatakseen. Esimerkiksi Kauko Kennäsin (varatuomari Eino Nyyssölän, 1877–1937, salanimi) kirjoittamassa kirjassa Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua (Otava, 1924) kuvataan, kuinka kevytkenkäinen Lempi-piika [!] sälytti äpäränsä toisen rakastajansa, vapaaherra Eric Sonnenhielmin äidin niskoille valehtelemalla aatelismiestä lapsen isäksi. ”Raskas oli asia vapaaherrattarelle, mutta täytyihän hänen ottaa pikku, viaton lapsiparka hoitoonsa. Eihän sillä voinut olla pahoja taipumuksiakaan, kun äiti oli maalta ja turmeltumaton!”

Itse en ole maalta, mutta silti lähdin suurin odotuksin ja iloisin mielin viattomasti uinuvan pikku au-lapseni ja sen isän kanssa kotikaupunkini lapsenvalvojan vastaanotolle. Lastenvalvoja, miellyttävä ja rauhallinen nainen, toivotti meidät kädestä pitäen tervetulleeksi ja selitti perusteellisesti niin isyyden vahvistamiseen kuin lapsen huoltajuuteen liittyvät asiat. Maistraatissa tapahtuvaan isyyden vahvistamiseen edellytettiin tunnustamislausuman lisäksi perustelulehden täyttämistä. Se tehtiin oikeusministeriön ilmeisesti vuonna 1976 vahvistamalle lomakkeelle, jossa kaikuivat vielä vanhojen hyvien aikojen lapsenruokkokiistojen sävelet. Niinpä siinä kysyttiin mm. olivatko vanhemmat kihloissa, milloin vanhemmat olivat aloittaneet keskinäisen sukupuolisen kanssakäymisensä ja milloin sekä missä vanhemmat olivat harjoittaneet seksiä erityisesti siittämisajankohtana.

Lastenvalvoja kuitenkin säästi meidät näiltä intiimeiltä uteluilta. Sen sijaan saimme kertoa esimerkiksi, milloin olimme tutustuneet toisiimme, milloin aloittaneet seurustelun ja milloin lapsen isä oli saanut kuulla raskaudesta. Monimiehisyystiedustelukin esitettiin – suureksi hilpeydekseni. Lastenvalvoja sen sijaan oli asiallinen ja lapsen isä enimmäkseen vaivautunut.

Vauvanhoitotuokio keskeytti välillä keskustelun. Tunnustamisen kohde, pikku imeväinen, esitti oman kantansa asioihin kovaäänisesti. Itse asiassa mielestäni olikin erikoista, että lapsen ei tarvinnut olla läsnä tilaisuudessa, vaan siihen oli kutsuttu vain äiti ja mahdollinen isäkandidaatti henkilötodistuksineen. Näin ei siis suljeta pois ilmeisen selviä tapauksia, jossa lapsi on fyysisesti niin silmin havaittavan erilainen kuin vanhempansa, ettei ole todennäköistä, että tunnustaja on biologinen isä. Toisaalta äidin vastustus estää vielä nykyään isyyden selvittämisen, jolloin lapsen oikeus biologiseen isäänsä ei toteudu.

Lastenvalvojan mukaan toimituksella pyritään takaamaan lapsen oikeus saada tietää juurensa ja sukulaisuussuhteensa. Omasta mielestäni menettely on yhä osin jäänne entisajan agraariyhteiskunnasta, jossa lapselle pyrittiin vahvistamaan elättäjä, jottei kunnan köyhäinhoito kuormittuisi alaluokkaisista naikkosäideistä ja heidän äpärälaumoistaan.

2000-luvun lapselle ei turvata oikeutta biologiseen isään ennen kuin sen selvittämisestä DNA-testillä heti synnytyssairaalassa tulee rutiininomaista kaikkien syntyvien vauvojen kohdalla. Tällöin saattaa kuitenkin paljastua tilanteita, että henkilö, joka pitää itseään lapsen isänä, ei todellisuudessa olekaan lapsen biologinen isä. Missä määrin olisi lapsen edun mukaista turvata perheiden stabiliteetti tyytymällä sosiaaliseen isyyteen? Vai olisiko sittenkin enemmän lapsen edun mukaista selvittää totuus lapsen biologisesta isästä, vaikka se saattaisikin joissain tapauksissa johtaa perheen rikkoutumiseen? Kumpaan isään – biologiseen vai sosiaaliseen – lapsella pitäisi olla oikeus? Näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia.

Poistuimme kaupungin virastosta keväiseen auringonpaisteeseen. Kaikki oli ennallaan, mutta kaikki oli muuttunut pikkuvauvani osalta. Hänelle oli syntynyt oikeudellinen sukulaisuussuhde – ja tätä myötä myös perintöoikeus – biologiseen isäänsä ja tämän sukulaisiin. Hän oli myös oikeutettu elatukseen isältään ja mahdolliseen perhe-eläkkeeseen. Vauvan isä – nyt siis myös juridinen isä – meni töihin. Itse lähdin kotia kohti ja ostin matkalla munkkeja. Oli syytä juhlia vanhempieni kanssa sitä, että pikku äpärälle oli nyt vahvistettu isä ja siten toinenkin elättäjä.

Mia Korpiola

Linkkejä (viitattu 17.3.2014):

Isän taistelu pienokaisestaan voi muuttaa isyyslakia.
Isyyslain muutos.

Perheitä, tunteita ja esineitä

Lontoossa lokakuussa 2013 järjestetyn konferenssin Emotional Objects: Touching Emotions in Europe 1600–1900 aiheena olivat esineet ja tunteet. Perhe ei ollut konferenssin keskeinen teema, mutta esitelmissä se nousi yhteiseksi nimittäjäksi tunteiden ja esineiden rinnalle.

Tunteiden historia onkin helppo yhdistää perheeseen, emootiot kun kuuluvat lähes itsestään selvästi perheisiin kaikkina aikoina ja mitä erilaisimmissa perheissä. On vaikea kuvitella perhettä ilman tunteita, positiivisia tai negatiivisia, voimakkaita tai haileita. Esineellinen kulttuuri puolestaan välittää perheiden sisäisiä ja perheen ulkopuolelle suuntautuvia tunnesiteitä, riippuvuussuhteita ja sukulaisuutta sekä aikalaisille että tutkijoille.

Esineet, tunteet ja perheet kietoutuivat yhteen alkaen prof. John Stylesin keynote-puheesta, jossa hän tarkasteli Lontoon löytölastenkotiin (London Foundling Hospital) 1700-luvulla jätettyjen lasten mukana tulleita pieniä muistoesineitä kuten kangassuikaleita, nauhoja, nappeja tai kirjelippuja. Erityisesti kankaanpalat ja nauhat ovat säilyneet hyvin, sillä löytölastenkodissa ne kaikki arkistoitiin huolellisesti lapsen tiedot sisältävien dokumenttien kanssa. Lapsensa löytölastenkotiin jättäneet ihmiset (usein, mutta ei aina, äidit) pyrkivät välittämään näiden vaatimattomien esineiden kautta huoltaan lapsesta ja sen tulevaisuudesta.

London Metropolitan Archives, A/FH/A/9/1/179: Foundling Hospital Billet Book, 1764-7, Foundling no. 16516. © John Styles ja The Foundling Hospital Museum.

Muistoesineet ja lahjat olivat merkityksellisiä seurustelusuhteessa, avioliittoa solmittaessa ja perhettä perustettaessa. Rakastavaiset ja kihlautuneet lahjoittivat toisilleen nauhoja, sormuksia, miniatyyrejä, siluettimuotokuvia ja muita pieniä esineitä kiintymyksen ja rakkauden osoitukseksi. 1700-luvulla vähemmän varakkaiden piirissä oli yleistä teettää tai joskus tehdä itsekin kolikoista symbolisia pikkuesineitä, joissa oli muistokirjoituksia ja kuvia. Näitä annettiin ja kannettiin kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden osoituksina, sillä kolikoita oli helppo kuljettaa mukana yhteiskunnassa, joka ei vielä perustunut rahataloudelle ja jossa kolikolla ei ollut ainoastaan rahallista vaan myös tunteellinen arvo. Kaikissa yhteiskuntaryhmissä ja kaikissa kulttuureissa ruoan ja yhteisten aterioiden merkitys perhesuhteille ja niiden vahvistumiselle on ollut ja on yhä suuri. Tutkimukselliselle haasteellista on se, että ruokaa ja syömistä on tutkittava materiaalisesta näkökulmasta toissijaisten esineellisten ja kirjallisten lähteiden avulla. Kirjeiden, keittokirjojen ja käytösoppaiden rinnalla uuden ajan alun oikeudenkäyntipöytäkirjat paljastavat, miten suuri merkitys annettiin ruoalle ja yhdessä syömiselle osana perhesuhteita.

Paperin ja kirjeiden merkitys perheen historialle on valtava, ja usean esitelmän aiheena (tai vähintäänkin keskeisenä lähteenä) olikin kirjeet ja se, miten perhesuhteita ylläpidettiin kirjeitse, kun kaikki perheenjäsenet eivät olleet samassa paikassa yhtä aikaa. Englannista löytyy mittavia perhearkistoja, joissa vaikkapa vanhempien välistä, lasten kasvatusta koskevaa kirjeenvaihtoa löytyy useiden vuosien ajata. Englantilaisen ja yleisemminkin brittiläisen aineiston runsaus näkyy siinä miten kattavia kirjeaineistoja on säilynyt jo 1500-luvulta, kun taas pohjoismaiset tutkijat ovat ehkä tottuneempia yhdistämään dokumentteja monista eri lähteistä varsinkin vanhempia aikoja tutkittaessa.

Kynän ja paperin lisäksi erityisesti naiset ovat kautta aikojen ilmaisseet tunteitaan neulan ja langan avulla. Useissa esitelmissä tarkasteltiin naisten käsitöitä ja niiden merkitystä välittämisen ja rakkauden osoittamisessa, surutyössä tai ajankuluna ja seurustelumuotona, mutta myös taiteellisena tai henkisenä työnä. Naiset ompelivat perheenjäsenilleen paitoja, lakanoita ja muita liinavaatteita, kirjoivat pitäjän kirkkoon alttariliinoja tai suunnittelivat ja toteuttivat monimutkaisia ompelutöitä, joiden tekemiseen saattoi mennä vuosia. Ompelutyö sekä sen oppiminen ja opettaminen linkittävät sukupolvet toisiinsa, kun taidot siirrettiin äideiltä tyttärille. Esineet, tunteet ja perheiden historia kietoutuivat näin yhteen.

Konferenssiin osallistui Perheen jäljillä -projektista lisäkseni Hanna Kietäväinen-Sirén.

Johanna Ilmakunnas

 

• Emotional Objects -konferenssin sivut
• Konferenssi järjestettiin osana laajempaa tekstiilejä, niiden valmistusta, levitystä ja käyttöä tutkivaa projektia, The Spinning Project
• John Stylesin esitelmä kokonaisuudessaan
• Konferenssista twiitattiin aktiivisesti, ks. Twitter, #emotionalobjects